Vallan taidetta presidentinlinnasta

Kävin Ateneumissa Linnan aarteet -näyttelyssä, jossa esitellään taidetta presidentinlinnasta sen ollessa remontissa. Taiteellisesta näkökulmasta Ateneumissa on kyllä ollut kiinnostavampiakin näyttelyitä, mutta oli ihan mielenkiintoista miettiä, minkälaista on taide, jonka funktio on tukea valtaa. Myös näyttelyn asettajat olivat tuoneet tätä näkökulmaa esille, vaikka teoksia olisi voinut avata vielä enemmän.

Enin osa näyttelystä koostuu tauluista, toki joukossa on myös rintakuvia, astiastoa, valokuvia ja muutama arvokello. Tyyli on perinteistä ja ehdottoman esittävää, vaikka tämä johtunee siitä, että taulut ovat ensisijaisesti sotia edeltävältä tai autonomian ajalta. Oletan, että uudempaakin olisi löytynyt?

Presidentinlinna on valtion virallinen käyntikortti, näyteikkuna Suomeen ulkomaisille vieraille ja vallan symboli kotimaisille. Näytteillä olevissa tauluissa oli esillä Suomen luontoa, varsinkin talvista sellaista, joka on kansainvälisesti melko eksoottista. Niissä oli myös satama-aiheita ja jäänmurtajia, eksotiikkaa sekin. Toisaalta tauluissa kuvattiin myös Eurooppa, että ei tässä nyt mistään ihan peräkylästä olla. Useimmat taiteilijat olivat olleet suomalaisia jo autonomian aikana, ja joukossa oli myös naistaiteiljoiden teoksia.

Autonomian aikana hankituissa tauluissa yksi keskeinen aihepiiri oli sota. Tauluissa oli ikuistettuna mm. Krimin-sodan aikaisia taisteluita Hangossa sekä Kokkolassa Krimin-sodan aikaan ansioituneet Anders Donner ja Matts Kankkonen. Suomen itsenäistyttyä taulu, joka kuvasi taistelevia venäläissotilaita Hangossa, korvattiin toisella, jossa kuvattiin Kaarle Knuutinpoika Bondea lähtemässä Viipurista Tukholmaan kuninkaan vaaleihin. Ennen valintaansa kuninkaaksi Bonde oli pitänyt omaa itsenäistä hovia Suomessa ja harjoittanut omaa ulkopolitiikkaa erillään pohjoismaisesta unionista. Seinälle tuli itsenäinen proto-Suomi venäläissotilaiden tilalle.

Symboliikkaa on rutkaasti myös taulussa jääkärien tulosta Vaasaan. Vuonna 1938 tehty taulu kuvaa historiallista tapahtumaa, jossa jääkärit palasivat Saksasta helmikuussa 1918 kahdella laivalla. Liekö taulun tekoaikaan ollut mielessä toive, että samanlaista vahvistusta olisi taas luvassa kuvaannollisesti jäitten keskelle jäävään Suomeen.

Pakollinen rintakuvakokoelma presidenteistä ja muotokuvakokoelma näiden puolisoista on tietysti mukana. Pystikokoelma on kuitenkin yllättävän mielenkiintoinen, kun presidentit on laitettu riviin. Eräs ryhmämuotokuva ei varsinaisesti ole presidentinlinnasta vaan Ritarihuoneelta, mutta puoltaa paikkaansa vallan dokumenttina: siinä tsaari Aleksanteri II avaa historialliset vuoden 1863 valtiopäivät. Taulu on Suomen oloihin epätavallisen iso ja niin huolellinen dokumentti, että osallistujia oli pyydetty lähettämään oma kuvansa Robert Ekmanille. Miehet ja osa naisista onkin kyetty jälkikäteen identifioimaan taulusta. Politiikassa yksityiskohdilla on usein valtavasti väliä. Valtiopäivätaulussa Suomen leijona jää kattokruunun taakse - mutta se on Venäjän kaksoiskotkan yläpuolella.

Moitimme vain sitä, että presidentinlinnan - joka oli autonomian aikana tsaarin palatsi - ikonostaasia ei oltu avattu sen verran, että olisi kerrottu, mikä kappelin suojeluspyhimys oli ollut. Teksti oli sen verran haalealla, ettei siitä saanut selvää, mutta joku sotilaspyhimys se oli, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ottaen huomioon, että tsaarin Venäjällä kirkko oli valjastettu tukemaan valtaa.

Näyttelyyn ehtii vielä viikon, se on auki 1.9.2013 asti.

Back in Finland

Finding your way in the subway is not rocket science.

Some impressions on Sweden after six weeks back in Finland. Or rather, impressions on Stockholm, which hardly equals the whole Sweden.

When I hear that a friend is looking for rental accommodation, only after a while I realize that my help is, in fact, not necessary. I’m not supposed to keep my eyes open in order to assist him in his project. It’s so great to have reasonably functional, unregulated rental market! (The Swedish market has been regulated since WWII, which results in a massive demand in relation to the supply.)

Converse shoes are not obligatory.

The men’s trousers fit better. But then, their colors are not as creative.

Men’s trousers notwithstanding, the city looks, on the whole, more colorful. There’s a variety of shoes, clothing styles, and hair cuts. There are various skin colors and ethnic dresses. (Due to the above mentioned dysfunctional rental market as well as to the higher public transport fees, Stockholm is ethnically more segregated and, as a result, there are more whites and definitely much more Western-dressed people in the inner city.)

When it comes to both clothes and composition, Finns seem somehow more genuine. There’s a larger heterogeneity and people are talking to each other or are looking around instead of playing with their smart phones. All of this makes the city more entertaining. On the other hand, people are hardly smiling. Are Finns genuinely so unhappy?

The tram is an especially entertaining means of public transport. But then I remember how slow it is, after it has fucked up my schedule a couple of times. There’s something to be said about the speed of the subway. (Using the Helsinki subway doesn’t require concentration, given that there are only three terminal stops.)

The bus doesn’t wait. It leaves so promptly that the 18th Prussians would have been happy. You also must remember to indicate clearly that you want to get on the bus.

Finland keeps on being a paradise for the lactose-intolerant people and increasingly so. It’s also nice to be able to taste the ingredients in the food, instead of just a mighty amount of salt. However, when it comes to proper sausages, this is a developing country.

Corner shops have a range of goods equivalent to smaller Hemköps, except for the meat. There’s no other meat than beef, pork or chicken. In fact, it’s not trivial to find chicken which is not cut in small pieces and marinated or at least slightly salted.

When it comes to cycling, Finland is in transition. The 1.3-kilometre long Baana in the middle of the center is a nice start but hardly comparable to the cycle tracks available in Stockholm, much less in Copenhagen

You must weigh up the vegetables in the shop by yourself. I’m sure I’ll remember this one once the cashier has made me to go back to weigh them up many enough times.

Takaisin Suomessa

Kuusi viikkoa Ruotsista paluun jälkeen voinen tehdä tilannekatsauksen. Tai ennemmin pitäisi puhua Tukholmasta paluusta, koska Tukholma ei ole täysin edustava otos koko Ruotsista.

Kun kuulen kaverin etsivän vuokra-asuntoa, tajuan vasta sekunnin murto-osan jälkeen, että minun apuani ei tarvitakaan. Minun ei toivota kyselevän kaikilta tutuilta, onko tiedossa vapautuvia vuokra-asuntoja. Kohtuullisen toimivat, säännöstelemättömät vuokramarkkinat ovat mahtava juttu! (Ruotsissa toisen maailmansodan aikana käyttöön otettua vuokrasäännöstelyä ei ole koskaan purettu, minkä seurauksena vuokra-asuntojen kysyntä ylittää reippaasti tarjonnan.)

Conversen tennarit eivät ole pakollisia alle 40-vuotiaille.

Miesten housut istuvat paremmin. Kyllä, jopa ne Tarjoustalosta ostetut farkut. Lisäksi niiden värimaailma ei stimuloi silmää yhtä voimakkaasti.

Miesten housujen yksipuolisemmasta värityksestä huolimatta kaupunkikuva on kokonaisuudessaan värikkäämpi. Siellä näkyy monenlaisia kenkiä, vaatetyylejä ja kampauksia. Siellä näkyy myös enemmän erilaisia ihonvärejä ja etnistä vaatetusta. (Em. asuntomarkkinaongelman ja matkakortin kalliimman hinnan vuoksi Tukholma on Helsinkiä etnisesti segregoituneempi, joten keskikaupungilla näkyy paljon enemmän valkoisia ja vähintäänkin länsimaisesti pukeutuneita ihmisiä.)

Ihmiset ovat aidomman oloisia sekä pukeutumiseltaan että olemukseltaan ja juttelevat enemmän keskenään tai katselavat kaupunkia älypuhelimen näpräämisen sijasta. Kaupungilla kuljeskelu tuntuu siis viihdyttävämmältä. Toisaalta hymyjä ei kauheasti näy. Ovatko suomalaiset aidosti näin happamia?

Bussi ei odota. Bussi lähtee pysäkiltä sekunnilleen niin pedantisti, että 1700-luvun preussilaiset olisivat olleet ylpeitä. Toisaalta bussille, kuten myös ratikalle, pitää muistaa viittoa haluavansa kyytiin.

Ratikka on erittäin viihdyttävä kulkuväline. Mutta vasta vähitellen muistan, kuinka hidas kulkuväline se on, sen jälkeen, kun se on sotkenut pahasti aikatauluni. Metron nopeudessa on puolensa. (Helsingin metron käyttö ei juuri vaadi keskittymistä, koska päätepysäkkejä on vain kolme.)

Maa on laktoosi-intolerantikon paratiisi ja vieläpä petrannut vuoden aikana kuin sika juoksuaan. On myös todella mukavaa kyetä maistamaan ruuan maut eikä vain hurjaa suolamäärää. Mutta makkarahyllyn edessä meinaa päästä itku, kun ei siellä ole oikein mitään.

Suomalaisen lähikaupan valikoima vastaa ruotsalaisen keskikokoisen kaupan valikoimaa, paitsi ehkä lihatiskin osalta. Lihavalikoima rajoittuu Suomessa nautaan, sikaan ja broileriin. Lisäksi saa tosissaan etsiä broileria, joka ei ole marinoitua tai ainakin kevyesti suolattua jämäpaloista tehtyjä suikaleita.

Pyöräilyn suhteen tämä lienee kehittyvä talous. Baana on mukava alku, mutta matkaa Tukholman tasolle on vielä, Kööpenhaminasta puhumattakaan.

Kaupoissa pitää itse punnita vihannekset. Muistan tämän varmaan sitten, kunhan kassa on passittanut minut riittävän monta kertaa takaisin vihannesosastolle punnitsemaan muiden asiakkaiden passiivis-aggressiivisten katseiden saattelemana.

Nordic Noir eli kaksi annosta skandinaavista synkkyyttä

Kohta alkaa taas Solsidan eli Onnea onkimassa, ruotsalainen draamakomedia. Tai paremminkin itseironian höystämä silmäys kansankodin (folkhemmet) ylempiin kerroksiin. Ensin sen katsominen tuntui nololta: että kehtaavatkin noin nauraa itselleen. Ja vielä se itsekkyytensä leppoisuuteen peittävä, karsea naapuri Ove.

Mutta Solsidan on auringonkiloista pintaa olkoonkin, että toivottomuuden hainevä, design by Ikea, joskus vilahtaa esiin. Nyt meneillään olevissa sarjoissa Helteinen helmikuu (Trettio grader i februari) ja ruotsalais-tanskalainen yhteistuotanto Silta (Bro/Broen) nousee pinnalle Nordic Noir, kunnon skandinaavinen synkkyys.

Helteinen helmikuu vie ruotsalaiset päähenkilöt kauan kaivatulle lomalle Thaimaahan. Naista haikaileva vanttera peräkamarin poika; aviopari, jossa tyrannimainen, pyörätuoliin sidottu mies on kaikin tavoin alistanut vaimonsa sekä sairauden ja stressin rikkoma liikenainen kahden tyttärensä kanssa. Kaikki hakevat parempaa elämää kaukana kolkosta kotimaasta, osa toiveiden ja osa muistojen takia.

Palmut huojuvat, hiekkaranta hyväilee, turkoosi meri kutsuu, mutta paratiisia ei ole, Ympärillä kuhisee turismia elinkeinonaan kaikin tavoin hyväksi käyttävien ihmisten maailma, kulttuuri on vieras. Värit ovat lämpimät, mutta matkailijamme, ehkä nuorinta lukuunottamatta, kantavat matkatavaroissaan aitoa skandinaavista synkkyyttä.

Jännityssarja ja aivan aiheesta kehuttu Silta tuntui ensi jaksossaan tuovan vastakohtina tanskalaisen leppoisuuden kohtaamaan ruotsalaista kireyttä. Niin erilaisia ovat maita yhdistävällä sillalla tapahtunutta rikosta tutkivat poliisit, Malmön Saga Norén (Sofia Helin) ja Kööpenhaminan Martin Rohde (Kim Bodnia). Vastakkain yksioikoisesti asiaan keskittyvä, suorastaan asosiaalinen nainen ja selvästi elämästä nauttiva, sääntöihin luovasti suhtautuva mies. Sopeutuminen yhteistyöhön ei ole helppoa.

Erikoinen, yhteiskunnallisia ongelmia osoittava rikossarja etenee, tekijä on koko ajan edellä tutkijoita. Katsojan kannalta tapahtumiin liittyy paljon henkilöitä ja sivujuonia, joten kokonaisuuden mielessä pitäminen on vaikeaa. Teknisten laitteiden osuus on suuri, tekijä pitää yhteyttä netin ja kännykän kautta, tutkijat soveltavat kaikki mahdolliset havainto- ja analysointikeinot. Ollaan Pohjolan digimaailmassa, pääosassa tekniikka ennen ihmistä.

Filmin värimaailma liikkuu kauttaaltaan pohjoisen kylmissä sävyissä, oli kyse sitten merestä, maisemista tai kaupunkinäkymistä. Se korostaa ihmissuhteiden ohentumista,vieraantumistakin. Välillä kamera nousee ylös, kuvaa maiden välisen sillan jatkuvaa liikennettä, panoroi rakennusten lasia ja betonia. Kuin hengähdystuokioita raakojen rikosten sarjassa.

Silta on erinomaisesti toteutettu, katsoja seuraa sitä intensiivisesti. Samoin käy, kun se varmasti uusitaan. Tässä on Nordic Noir laadukkaimmillaan ja hyytävimmillään.