Joulumusiikin mukana

Kauneimmat joululaulut tänä iltana, iso kivikirkko oli lähes täynnä. Ovella jaettiin entiseen tapaan vihkoset, joissa oli valikoima laulujen sanoja. Lopussa kerättiin kolehti Suomen Lähestysseuralle.

Tämä on tilaisuus, jossa väki oikeasti uskaltaa laulaa. Laulaa ihan ääneen pelkäämättä miltä se naapurista kuullostaa, meneekö aivan nuottien mukaan. Sanat ovat tuttuja, silti on turvallista varmistaa niitä vihkosesta. Enemmistö lauluista on perinteisiä, mukana muutama uudempi. Urut säestävät illan isoa kuoroa.

Totesin taas oman konservatiivisuuteni: vanhat tutut laulut ovat parhaita, ei mitään iskelmällistä. Läheisin kotimaisista on Jean Sibeliuksen Jo joutuu ilta. Sanat Sakari Topeliuksen, suomeksi kääntänyt Aino Suonio. Laulussa tiivistyy sekä talven tunnelma että joulurauha.

Toinen jouluun liittyvä musiikillinen rakkaus on Tiernapojat, koulupoikien esitys Oulun murteella. Se kaikuu varhaislapsuudestani, tunnistan sävelet heti. Silloin asuimme Oulun lähellä, tiernapoika-alueella. Kuulemma lauloin ja leikin esitystä pannunmyssy (ennen keitettiin kahvi pannussa hellalla ja pidettiin valmistuttuaan kuumana myssyn alla.) päässä. Pitkään radio esitti jouluaattona vanhaa nauhoitusta tiernapojista. Kuuntelin sitä äärimmäisen keskittyneenä, kadonnutta aikaa etsimässä.

Onneksi tiernapoikaperinne ei ole kokonaan hävinnyt tai väljähtynyt firman pikkujoulujen show-yritelmiksi. Leppävirralla Soinilansalmen kyläyhdistys on tehnyt siitä savonkielisen version. Esittäjinä eivät ole poikasopraanot, vaan tavalliset miehenköriläät. Mutta ydin säilyy. Onneksi.

Hobitti 2 - hyvä, paha 3D

Tolkien-fanina piti tietysti käydä katsomassa Hobitti 2. On saavutus vetää alunperin lapsille kirjoitetusta kirjasta kolmiosainen seikkailukertomus. Nyt olen nähnyt kakkososan Peter Jacksonin ohjaamasta fantasiadraamasta, pituus 2 t 40 min. Tapahtumista ja erikoisefektejä riitti koko rahan edestä eli kymmenellä eurolla. Pienellä paikkakunnalla on halvemmat hinnat kuin vaikkapa Helsingissä.

Noloa tunnustaa, mutta elokuvan loputtua odotin vain, että saatan kotona levätä silmät ummessa pimeydestä nauttien. 3D-lasit omien silmälasien päällä rasittavat silmiä ja ovat nykyversiona melko painavat. Ja nyt opin senkin, että 3D-lasit toimivat paristolla, joka täytyy aika ajoin vaihtaa.

Ja toinen johtopäätös oli ottaa Lord of the Rings kotikirjaston hyllyltä ja lukea se taas kerran uudestaan ilmeikkäästä kielestä nauttien. Myös suomennettu versio on mainio, Kersti Juvan ja Eila Pennasen kädenjälki yltää alkukielen tasolle.

Elokuvan erikoisefektit ovat uskomattomia, mutta kirjallisuus yltää niihin lukijan mielikuvituksen ja eläytymisen avulla.Tosin tämä käsitys voi olla hyvää vauhtia vanhentumassa, kun visuaalinen viestintä valtaa koko ajan yhä enemmän tilaa ja vaikutusvaltaa.

　

Lukukoira aloittanut Maaningalla

Kirjaston kulttuurieläinten määrä on kasvanut taas yhdellä: lukukoira Hilma on aloittanut  työnsä Maaningalla Pohjois-Savossa. Lapsipiiri on levittäytynyt tassukuvioiselle matolle, kuten asiaan kuuluu. Kukin lukee osaamisensa mukaan ja jos ei nyt luetuta, niin Hilmaa saa sitten silittää.

 

Hilmalla on työasuna kaulan ympäri sitaistu punainen huivi, jossa luonnollisesti lukee LUKUKOIRA. Hilman emännällä Marketta Kivimäellä on punainen huppari lukukoiran tunnuksineen.  Tämä on vapaaehtoistyötä, mieleen sekä lapsille että lagotto romagnolo-rotuiselle koiralle ja hänen emännälleen.

Suomessa uurastaa ja tassuttaa jo viitisenkymmentä koiraa tässä tärkeässä tehtävässä. Ovatkohon kirjastot varanneet ensi vuoden tietysti tiukkenevaan talousarvioonsa määrärahan maukkaille koirankekseille, mielellään kirjanmuotoisille?

Kirjahyllyjen kurissapitäminen

Kirjojen ja kirjahyllyjen kurissapitäminen vaatii jatkuvaa valppautta. Ne ovat salakavalia, saattavat lisääntyä huomaamatta. Perityt ja itse hankitut hyllymetrit ovat opettaneet tämän.

Hankkiessani nykyisen asunnon kriteereinä olivat sijainti ja mahdollisuus varata yksi huone kokonaan työpöydälle ja kirjoille. Tosin Juniorin huoneeseen tarvittiin kaksi hyllykköä lisää, mutta niin oli jo edellisessä asunnossa. Nyt kirjat pysyisivät paikoillaan eivätkä levittäytyisi salakavalasti muualle kotiin. Kirjaston päätyseinä, pienempi hyllykkö sitä vastapäätä ja matala kaksiosainen puuhyllykkö ikkunan alle saivat riittää.

Päätös ei pitänyt. Vaivihkaa kirjastosta olohuoneeseen vievää leveää oviaukkoa kaventamaan ilmestyi aukon korkuinen hyllykkö. Ilmeisesti hyllyt kehittyvät orgaanisesti: sen taakse olohuoneen puolelle ostin Ekotorilta kaksi matalaa hyllykköä VHS-kaseteille. Mahtuivat, melkein.

Olohuoneen ikkunoiden alle ryömi matala hyllykkö Kreikkaan liittyville kirjoille ja Aku Ankka- ym. kulttuurilehtien kansioille. Toiselle seinustalle pesiytyi samoin sci fi- ja fantasiakirjojen kokoelma, säädyllisen matalasti sekin.

Ja jotta lankeemus olisi ollut täydellinen niin makuuhuoneeseeni löytyi matala, vanhanaikainen joltakin koululta poistettu kirjahylly, jonka sisältö on sekalaista, tärkeimpänä pitkä rivi omia, jo kouluajoilta alkaneita päiväkirjoja.

Päätös ei siis pitänyt, kirjat voittivat. Tosin niitä on ajan mukana harkiten perattu esim. lahjoittamalla paikalliselle kirjastolle ym. VHS-kasetit ovat kadonneet ja niiden hyllyt viety kirppariin jonkun toisen iloksi.

Silti seuraan edelleen syksyisin ja keväisin julkaistuja listoja uusista kirjoista. Juniorin kanssa annamme toisillemme usein kirjalahjoja, kun tunnemme toistemme mieltymykset. Mutta paras keino pitää kirjat kurissa on ahkera kunnankirjaston käyttäminen. Pienellä paikkakunnalla asuva saa kiinnostavia uutuuksia  paljon nopeammin kuin suuressa kaupungissa. Juuri nyt on luettu Johanna Sinisalon Auringon ydin sekä Jaakko Hämeen-Anttilan huumeiden historiasta kertova Trippi ihmemaahan. Muutama sivu on jäljellä Susanna Alakosken Köyhän lokakuusta. Sitten on ohjelmassa Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia.

Joistakin kirjoista tietää jo etukäteen pitävänsä. Ja todellinen lakmustesti on lainata teos ensin kirjastosta, lukea se ja pitää suuresti lukemastaan. Sitten palauttaa sen ja lainaa jonkin ajan päästä uudestaan lukeakseen taas samalla mielihyvällä. Tällä voi jo oikeuttaa oston. Esimerkiksi Martti Anhavan hienosti suomentama, kolminiteinen Anton Tshehovin Kirjeet oli tällainen hankinta, uudelleen luettu kotona lähes vuosittain.

Pidän kirjasta myös esineenä, sen tunnusta kädessäni, sen sivujen kääntämisestä, kuvattuun maailmaan sukeltamisesta. En osaa kuvitella itseäni kirjaston kauhtuneen vihreässä nojatuolissa lukemassa mitään sähkökirjaa...

Nykyaikaa etsimässä

Jos kirjailija Olavi Paavolainen (1903-1964) eläisi nyt, hän olisi täydellinen mediajulkkis. Seurattu, siteerattu, ihailtu ja kritisoitu, tulevaisuuden näkijä, somen lemmikki ja Facebookin ruhtinas. Karjalan Kivennavalla varakkaaseen sivistyskotiin syntynyt Paavolainen  kävi läpi Suomen ja Euroopan 1900-luvun rajut vaiheet. Hän ehti elämässään olla monena: uuden runouden ja kirjallisuuden kriitikkona, lehtimiehenä, mainosalalla, kirjailijana, kansainvälisten trendien - sana, jota ei silloin ollut olemassakaan - ja politiikan seuraajana. Sotavuodet veivät hänet, kuten useimmat suomalaiset kirjailijat ja lehtimiehet, armeijan tiedotustehtäviin. Viimeiset vuotensa hän oli töissä Yleisradiossa.

Jälkipolville Paavolaisen tunnetuin teos on varmaan sota-aikaa kuvaava Synkkä yksinpuhelu vuodelta 1946. Toisaalta se varmisti hänen maineensa, toisaalta tuhosi sen. Samankaltainen kohu nousi seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä. Molemmat kirjat purkivat sitä kansallista identiteettikriisiä, jonka hävitty sota ja poliittisen tilanteen raju muuttuminen olivat aikaansaaneet. Omista lähtökohdistaan Paavolainen arvioi nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Vaikka someen saakka hänenkään jo väsynyt katseensa ei yltänyt.

1920-luvulla vielä hyvinkin virkeä Paavolainen kirjoitti kirjan ”Nykyaikaa etsimässä”, jossa hän käsitteli aikansa kulttuuri-ilmiöitä. Hän tuskin tunsi ilmaisua ”bubbling under” mutta olisi varmasti käyttänyt sitä, jos olisi tuntenut.

Kirja ilmestyi 1929. Se on niin hämmästyttävän moderni, että ilmestymisajankohtana potentiaalinen lukijakunta lienee laskettu muutamissa sadoissa, niin kaukana tämä kansainvälisyyden hehkutus oli sotien välisen ajan sisäänpäinlämpiävyydestä ja sotilaallisuudesta. Niin aikaansa edellä oli Tulenkantajien sukupolvi, että se kelpasi esikuvaksi vielä 1980-luvun futuristeille.

Paavolainen kuvasi sellaista kosmopoliittia, jollainen hän itse epäilemättä oli: ”kotoutunut kaikkialle, että niin nopeasti pääsee etäisimpäänkin maailmankolkkaan, että viihtyy joka paikassa”. Halpalentoyhtiöt, opiskeluvaihto, interrail-kortti, rajamuodollisuuksien väheneminen ja parantunut kielitaito ovat tehneet tällaisesta kosmopoliitista nykynuorison ihanteen.

Seuraavaan visioon ei Suomessa edes ole kaikin osin päästy tai jouduttu, koska Helsinginkin välimatkat ovat melko lyhyet eikä metrossa ole pahasti ruuhkaa. Mutta maailman tapahtumat vyöryvät kyllä Suomessakin vastaan lehdessä ja nykyään myös Facebookissa:

Sanomalehden sivuilta vyöryvät jo aamulla vastaan koko maailman tapahtumat, pyrkimykset, ilot ja surut vaatien vastavaikutusta. Me olemme kiinteästi sidotut koko maailmaan. Sydämiämme ja aivojamme eivät kalva ainoastaan Lännen probleemit, ei, Idänkin arvoitukset kerjäävät ratkaisua. Suurkaupunkien välimatkat ovat niin pitkät, että työpaikkaan meno jalkaisin harvoin tulee kysymykseen. Maanalaisten junien lippuluukuilla on tungos, juoksemalla kuljetaan pitkät portaat ja käytävät, jotta ehdittäisiin useimmiten täpötäysiin vaunuihin parinkymmenen sekunnin pysähdyksen aikana. Autot ovat keskikaupungilla liian hidas kulkuneuvo [...] jalan pääsee nopeammin.

Paavolainen käsitteli myös product placementiä (kirjoissa) ja ennakoi Amerikan asemaa kulttuurin globaalina johtajana. Hänen pohtimastaan salto mortalesta on tosin tullut banaali kuluttajatuote eli benjihyppy. Automatisointi on tehnyt tehdastyöläisten työstä osaltaan napin painamista ja lasten leikeistä tietokonepelejä.

[T]ulevaisuudessa ei [aivoilta] vaadita muuta ponnistusta kuin antamaan käsky nappulan painamiseen tai hanan vääntämiseen! Lapset eivät enää tarvitse mielikuvitusta leikeissänsä: nuket ja junat liikkuvat vieteriä kierrettäessä. Nappulaa painetaan – ja ruoka nousee ylös keskuskeittöstä, sähkö syttyy, hissi pysähtyy asunnon oven eteen, tupakkalaatikko, lippu, suklaapaketti putoaa käteen.

Mutta ennen kaikkea Paavolainen ennusti Pasilan Kyösti Pöystin!

Oh, tätä nuorisoa, joka tietää kaikki, tuntee kaikki, on mitannut, punninnut, analysoinut ja konservoinut kaiken ja aina tietää, että suora viiva on lyhin tie kahden pisteen välillä. […] Eikä se näe tässä mitään ihmeellistä, mitään suurta, mitään kunnioitettavaa. Se ei osaa enää nöyrtyä minkään edessä, sillä siltä on hävitetty usko ihmeeseen.

Juominen, suomalaisen perusoikeus

Suomeen palattuani huomio kiinnittyy asioihin, jotka poikkeavat Ruotsista. Yksi niistä on pyhä oikeus juoda. Tai ainakin se on vaikutelma, joka tulee, kun lukee kommentteja koskien Ylen juttua vanhusten juomisen lisääntymisestä. Alla olevan tyyppisiä kommentteja löytyy vielä useita, ja joku myös huomauttaa, että "[k]aiken takana on nainen ja naisille annettu vastuuton ylivalta", minkä aiheuttamaan pahoinvointiin juodaan. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että enemmistöllä on järkeviä näkemyksiä.

Jospa he juovat siksi että se on hauskaa ja rentouttavaa. Mitä se yleensäkään muille kuuluu? Omia juomiaan juovat. Maksavat joumistaan kovat verot ja kuolevat vielä pois nopeammin joten eivät ole veroja ja eläkkeitä nostamassa vuosikymmeniä. Mielestäni heillä on oikeus juoda tuntematta syyllisyyttä siitä.

Myös iäkkäillä ihmisillä on oikeus juoda demokraattisessa valtiossa, hyvä näin.

Kyllä sitä köyhien murheisiin ottamista, taas syynätään suurennuslasin kanssa, mutta veropakolaiseliitti se jatkaa cocktailien nauttimista veroparatiisisaarilla ja kansa maksaa, hengillään.

Tämä luokkataistelunäkökulma juomiseen ei ole mitenkään uusi vaan esimerkiksi Maiju Lassilan kieltolakia ja itsenäistymistä edeltävässä kirjassa, Tulitikkuja lainaamassa, talonpojat valittavat jouduttuaan putkaan kännissä rymisteltyään:

On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.

Mutta on tämä silti vähän yllättävää, kun on palannut Suomea paljon kollektiivisemmasta Ruotsista. Kollektiivisuuteen kuuluu se, että sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet ovat rajallisempia. Kansankodin ajatellaan hoitavan kaikki asiat, joten yksilö voi olla huoleton. Kolikon kääntöpuoli on sosiaalisten normien suurempi painoarvo. Toki piha pitää pitää kunnossa eikä siellä saa rehottaa putkinotkomaisesti sitä sun tätä.

Keittiöpsykologisoinkin nyt, että suomalainen itseriittoinen viinapuhe kytkeytyy itsellisyyden eetokseen, joka puolestaan johtuu Suomen historian ankaruudesta. Jumalauta, minä tämän pellon raivasin - itse joudun puolustamaan itseäni karhuilta ja susilta ja itse pelastin maatilan vasaran alta 90-luvun lamassa - joten tottahan saan itse juoda sen ohrat.

Vallan taidetta presidentinlinnasta

Kävin Ateneumissa Linnan aarteet -näyttelyssä, jossa esitellään taidetta presidentinlinnasta sen ollessa remontissa. Taiteellisesta näkökulmasta Ateneumissa on kyllä ollut kiinnostavampiakin näyttelyitä, mutta oli ihan mielenkiintoista miettiä, minkälaista on taide, jonka funktio on tukea valtaa. Myös näyttelyn asettajat olivat tuoneet tätä näkökulmaa esille, vaikka teoksia olisi voinut avata vielä enemmän.

Enin osa näyttelystä koostuu tauluista, toki joukossa on myös rintakuvia, astiastoa, valokuvia ja muutama arvokello. Tyyli on perinteistä ja ehdottoman esittävää, vaikka tämä johtunee siitä, että taulut ovat ensisijaisesti sotia edeltävältä tai autonomian ajalta. Oletan, että uudempaakin olisi löytynyt?

Presidentinlinna on valtion virallinen käyntikortti, näyteikkuna Suomeen ulkomaisille vieraille ja vallan symboli kotimaisille. Näytteillä olevissa tauluissa oli esillä Suomen luontoa, varsinkin talvista sellaista, joka on kansainvälisesti melko eksoottista. Niissä oli myös satama-aiheita ja jäänmurtajia, eksotiikkaa sekin. Toisaalta tauluissa kuvattiin myös Eurooppa, että ei tässä nyt mistään ihan peräkylästä olla. Useimmat taiteilijat olivat olleet suomalaisia jo autonomian aikana, ja joukossa oli myös naistaiteiljoiden teoksia.

Autonomian aikana hankituissa tauluissa yksi keskeinen aihepiiri oli sota. Tauluissa oli ikuistettuna mm. Krimin-sodan aikaisia taisteluita Hangossa sekä Kokkolassa Krimin-sodan aikaan ansioituneet Anders Donner ja Matts Kankkonen. Suomen itsenäistyttyä taulu, joka kuvasi taistelevia venäläissotilaita Hangossa, korvattiin toisella, jossa kuvattiin Kaarle Knuutinpoika Bondea lähtemässä Viipurista Tukholmaan kuninkaan vaaleihin. Ennen valintaansa kuninkaaksi Bonde oli pitänyt omaa itsenäistä hovia Suomessa ja harjoittanut omaa ulkopolitiikkaa erillään pohjoismaisesta unionista. Seinälle tuli itsenäinen proto-Suomi venäläissotilaiden tilalle.

Symboliikkaa on rutkaasti myös taulussa jääkärien tulosta Vaasaan. Vuonna 1938 tehty taulu kuvaa historiallista tapahtumaa, jossa jääkärit palasivat Saksasta helmikuussa 1918 kahdella laivalla. Liekö taulun tekoaikaan ollut mielessä toive, että samanlaista vahvistusta olisi taas luvassa kuvaannollisesti jäitten keskelle jäävään Suomeen.

Pakollinen rintakuvakokoelma presidenteistä ja muotokuvakokoelma näiden puolisoista on tietysti mukana. Pystikokoelma on kuitenkin yllättävän mielenkiintoinen, kun presidentit on laitettu riviin. Eräs ryhmämuotokuva ei varsinaisesti ole presidentinlinnasta vaan Ritarihuoneelta, mutta puoltaa paikkaansa vallan dokumenttina: siinä tsaari Aleksanteri II avaa historialliset vuoden 1863 valtiopäivät. Taulu on Suomen oloihin epätavallisen iso ja niin huolellinen dokumentti, että osallistujia oli pyydetty lähettämään oma kuvansa Robert Ekmanille. Miehet ja osa naisista onkin kyetty jälkikäteen identifioimaan taulusta. Politiikassa yksityiskohdilla on usein valtavasti väliä. Valtiopäivätaulussa Suomen leijona jää kattokruunun taakse - mutta se on Venäjän kaksoiskotkan yläpuolella.

Moitimme vain sitä, että presidentinlinnan - joka oli autonomian aikana tsaarin palatsi - ikonostaasia ei oltu avattu sen verran, että olisi kerrottu, mikä kappelin suojeluspyhimys oli ollut. Teksti oli sen verran haalealla, ettei siitä saanut selvää, mutta joku sotilaspyhimys se oli, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ottaen huomioon, että tsaarin Venäjällä kirkko oli valjastettu tukemaan valtaa.

Näyttelyyn ehtii vielä viikon, se on auki 1.9.2013 asti.

Back in Finland

Finding your way in the subway is not rocket science.

Some impressions on Sweden after six weeks back in Finland. Or rather, impressions on Stockholm, which hardly equals the whole Sweden.

When I hear that a friend is looking for rental accommodation, only after a while I realize that my help is, in fact, not necessary. I’m not supposed to keep my eyes open in order to assist him in his project. It’s so great to have reasonably functional, unregulated rental market! (The Swedish market has been regulated since WWII, which results in a massive demand in relation to the supply.)

Converse shoes are not obligatory.

The men’s trousers fit better. But then, their colors are not as creative.

Men’s trousers notwithstanding, the city looks, on the whole, more colorful. There’s a variety of shoes, clothing styles, and hair cuts. There are various skin colors and ethnic dresses. (Due to the above mentioned dysfunctional rental market as well as to the higher public transport fees, Stockholm is ethnically more segregated and, as a result, there are more whites and definitely much more Western-dressed people in the inner city.)

When it comes to both clothes and composition, Finns seem somehow more genuine. There’s a larger heterogeneity and people are talking to each other or are looking around instead of playing with their smart phones. All of this makes the city more entertaining. On the other hand, people are hardly smiling. Are Finns genuinely so unhappy?

The tram is an especially entertaining means of public transport. But then I remember how slow it is, after it has fucked up my schedule a couple of times. There’s something to be said about the speed of the subway. (Using the Helsinki subway doesn’t require concentration, given that there are only three terminal stops.)

The bus doesn’t wait. It leaves so promptly that the 18th Prussians would have been happy. You also must remember to indicate clearly that you want to get on the bus.

Finland keeps on being a paradise for the lactose-intolerant people and increasingly so. It’s also nice to be able to taste the ingredients in the food, instead of just a mighty amount of salt. However, when it comes to proper sausages, this is a developing country.

Corner shops have a range of goods equivalent to smaller Hemköps, except for the meat. There’s no other meat than beef, pork or chicken. In fact, it’s not trivial to find chicken which is not cut in small pieces and marinated or at least slightly salted.

When it comes to cycling, Finland is in transition. The 1.3-kilometre long Baana in the middle of the center is a nice start but hardly comparable to the cycle tracks available in Stockholm, much less in Copenhagen

You must weigh up the vegetables in the shop by yourself. I’m sure I’ll remember this one once the cashier has made me to go back to weigh them up many enough times.

Takaisin Suomessa

Kuusi viikkoa Ruotsista paluun jälkeen voinen tehdä tilannekatsauksen. Tai ennemmin pitäisi puhua Tukholmasta paluusta, koska Tukholma ei ole täysin edustava otos koko Ruotsista.

Kun kuulen kaverin etsivän vuokra-asuntoa, tajuan vasta sekunnin murto-osan jälkeen, että minun apuani ei tarvitakaan. Minun ei toivota kyselevän kaikilta tutuilta, onko tiedossa vapautuvia vuokra-asuntoja. Kohtuullisen toimivat, säännöstelemättömät vuokramarkkinat ovat mahtava juttu! (Ruotsissa toisen maailmansodan aikana käyttöön otettua vuokrasäännöstelyä ei ole koskaan purettu, minkä seurauksena vuokra-asuntojen kysyntä ylittää reippaasti tarjonnan.)

Conversen tennarit eivät ole pakollisia alle 40-vuotiaille.

Miesten housut istuvat paremmin. Kyllä, jopa ne Tarjoustalosta ostetut farkut. Lisäksi niiden värimaailma ei stimuloi silmää yhtä voimakkaasti.

Miesten housujen yksipuolisemmasta värityksestä huolimatta kaupunkikuva on kokonaisuudessaan värikkäämpi. Siellä näkyy monenlaisia kenkiä, vaatetyylejä ja kampauksia. Siellä näkyy myös enemmän erilaisia ihonvärejä ja etnistä vaatetusta. (Em. asuntomarkkinaongelman ja matkakortin kalliimman hinnan vuoksi Tukholma on Helsinkiä etnisesti segregoituneempi, joten keskikaupungilla näkyy paljon enemmän valkoisia ja vähintäänkin länsimaisesti pukeutuneita ihmisiä.)

Ihmiset ovat aidomman oloisia sekä pukeutumiseltaan että olemukseltaan ja juttelevat enemmän keskenään tai katselavat kaupunkia älypuhelimen näpräämisen sijasta. Kaupungilla kuljeskelu tuntuu siis viihdyttävämmältä. Toisaalta hymyjä ei kauheasti näy. Ovatko suomalaiset aidosti näin happamia?

Bussi ei odota. Bussi lähtee pysäkiltä sekunnilleen niin pedantisti, että 1700-luvun preussilaiset olisivat olleet ylpeitä. Toisaalta bussille, kuten myös ratikalle, pitää muistaa viittoa haluavansa kyytiin.

Ratikka on erittäin viihdyttävä kulkuväline. Mutta vasta vähitellen muistan, kuinka hidas kulkuväline se on, sen jälkeen, kun se on sotkenut pahasti aikatauluni. Metron nopeudessa on puolensa. (Helsingin metron käyttö ei juuri vaadi keskittymistä, koska päätepysäkkejä on vain kolme.)

Maa on laktoosi-intolerantikon paratiisi ja vieläpä petrannut vuoden aikana kuin sika juoksuaan. On myös todella mukavaa kyetä maistamaan ruuan maut eikä vain hurjaa suolamäärää. Mutta makkarahyllyn edessä meinaa päästä itku, kun ei siellä ole oikein mitään.

Suomalaisen lähikaupan valikoima vastaa ruotsalaisen keskikokoisen kaupan valikoimaa, paitsi ehkä lihatiskin osalta. Lihavalikoima rajoittuu Suomessa nautaan, sikaan ja broileriin. Lisäksi saa tosissaan etsiä broileria, joka ei ole marinoitua tai ainakin kevyesti suolattua jämäpaloista tehtyjä suikaleita.

Pyöräilyn suhteen tämä lienee kehittyvä talous. Baana on mukava alku, mutta matkaa Tukholman tasolle on vielä, Kööpenhaminasta puhumattakaan.

Kaupoissa pitää itse punnita vihannekset. Muistan tämän varmaan sitten, kunhan kassa on passittanut minut riittävän monta kertaa takaisin vihannesosastolle punnitsemaan muiden asiakkaiden passiivis-aggressiivisten katseiden saattelemana.

Nordic Noir eli kaksi annosta skandinaavista synkkyyttä

Kohta alkaa taas Solsidan eli Onnea onkimassa, ruotsalainen draamakomedia. Tai paremminkin itseironian höystämä silmäys kansankodin (folkhemmet) ylempiin kerroksiin. Ensin sen katsominen tuntui nololta: että kehtaavatkin noin nauraa itselleen. Ja vielä se itsekkyytensä leppoisuuteen peittävä, karsea naapuri Ove.

Mutta Solsidan on auringonkiloista pintaa olkoonkin, että toivottomuuden hainevä, design by Ikea, joskus vilahtaa esiin. Nyt meneillään olevissa sarjoissa Helteinen helmikuu (Trettio grader i februari) ja ruotsalais-tanskalainen yhteistuotanto Silta (Bro/Broen) nousee pinnalle Nordic Noir, kunnon skandinaavinen synkkyys.

Helteinen helmikuu vie ruotsalaiset päähenkilöt kauan kaivatulle lomalle Thaimaahan. Naista haikaileva vanttera peräkamarin poika; aviopari, jossa tyrannimainen, pyörätuoliin sidottu mies on kaikin tavoin alistanut vaimonsa sekä sairauden ja stressin rikkoma liikenainen kahden tyttärensä kanssa. Kaikki hakevat parempaa elämää kaukana kolkosta kotimaasta, osa toiveiden ja osa muistojen takia.

Palmut huojuvat, hiekkaranta hyväilee, turkoosi meri kutsuu, mutta paratiisia ei ole, Ympärillä kuhisee turismia elinkeinonaan kaikin tavoin hyväksi käyttävien ihmisten maailma, kulttuuri on vieras. Värit ovat lämpimät, mutta matkailijamme, ehkä nuorinta lukuunottamatta, kantavat matkatavaroissaan aitoa skandinaavista synkkyyttä.

Jännityssarja ja aivan aiheesta kehuttu Silta tuntui ensi jaksossaan tuovan vastakohtina tanskalaisen leppoisuuden kohtaamaan ruotsalaista kireyttä. Niin erilaisia ovat maita yhdistävällä sillalla tapahtunutta rikosta tutkivat poliisit, Malmön Saga Norén (Sofia Helin) ja Kööpenhaminan Martin Rohde (Kim Bodnia). Vastakkain yksioikoisesti asiaan keskittyvä, suorastaan asosiaalinen nainen ja selvästi elämästä nauttiva, sääntöihin luovasti suhtautuva mies. Sopeutuminen yhteistyöhön ei ole helppoa.

Erikoinen, yhteiskunnallisia ongelmia osoittava rikossarja etenee, tekijä on koko ajan edellä tutkijoita. Katsojan kannalta tapahtumiin liittyy paljon henkilöitä ja sivujuonia, joten kokonaisuuden mielessä pitäminen on vaikeaa. Teknisten laitteiden osuus on suuri, tekijä pitää yhteyttä netin ja kännykän kautta, tutkijat soveltavat kaikki mahdolliset havainto- ja analysointikeinot. Ollaan Pohjolan digimaailmassa, pääosassa tekniikka ennen ihmistä.

Filmin värimaailma liikkuu kauttaaltaan pohjoisen kylmissä sävyissä, oli kyse sitten merestä, maisemista tai kaupunkinäkymistä. Se korostaa ihmissuhteiden ohentumista,vieraantumistakin. Välillä kamera nousee ylös, kuvaa maiden välisen sillan jatkuvaa liikennettä, panoroi rakennusten lasia ja betonia. Kuin hengähdystuokioita raakojen rikosten sarjassa.

Silta on erinomaisesti toteutettu, katsoja seuraa sitä intensiivisesti. Samoin käy, kun se varmasti uusitaan. Tässä on Nordic Noir laadukkaimmillaan ja hyytävimmillään.

　

"Pyydetään ottamaan yhteyttä..."

Huvimatkalla suvisessa Savossa Juniori iPad sylissään toimi välillä kartturina, välillä katseli ystäviensä kuulumisia. Siinä tekniikan helppoutta katsoessani muistelin entisaikaa ja silloista informointia.

Kännyköitä ym. ei ollut, joten radio tuli tarpeeseen. Suomen Yleisradiota kuunneltiin silloin paljon enemmän pitkin päivää töitä tehtäessä. 1950-70-luvuilla, ehkä vielä 80-luvun alussakin saattoi erityisesti kesäisin kuulla välillä kuuluttajan tärkeän tiedotuksen:

Ylioppilas Matti Meikäläistä, matkalla jossakin Suomessa, pyydetään ottamaan pikaisesti ottamaan yhteyttä kotikuntansa sairaalaan mahdollisimman pian, isä sairaana. Toistan: Ylioppilas...

Sen ajan oloissa tämä oli ainoa tapa tavoittaa kiireellisissä tapauksissa henkilö, johon ei mitenkään muuten saatu yhteyttä. Tämän tarkempia koordinaatteja kuin että jossakin Suomessa ei välttämättä myöskään tiedetty. Radio oli kirjaimellisesti joukkotiedotusväline, joka toimi tälläkin tavalla.

Niitystä nurmikkoon

Suuri Pelouse luotiin 1780-luvulla

Kulttuurikodin pihalla on  luonnollisesti nurmikko. Ei tasainen, usean vuosisadan parturoinnin kesyttämä englantilainen  ruohomatto, vaan lähinnä sammalen koristeena nousevia ruohonpäitä, voikukkia, piharatamoita ym. vihreää. Ilman viikottaista leikkausta kahdella reunalla vaanivat villit lajit valtaisivat sen, pahimpina jättipalsami, nokkonen, isokierto ja koiranputki. Parhaansa tekevät myös vadelmien versot sekä ympäröivien puiden siemenet.

Luonto ei tunne tyhjää, nurmikko on ihmisen jalanjälki. Sitä ennen on ollut kuiva ja vähäravinteinen aho tai keto. Niitty on jo - taustalla verbi niittää - merkki luonnon hyödyntämisestä. Niityllä laidunsivat eläimet, sen heinä otettiin talteen talven rehuksi.  Hoidettu nurmikko ei tuota ihmiselle muuta kuin silmäniloa ja mielihyvää.

Ranskassa la pelouse tarkoittaa suurta, hoidettua nurmikkoa.  Euroopan ilmasto sopii nurmikolle. Tausta on sotainen: keskiajalla kylvettiin varhaisimmat varsinaiset nurmikot ranskalaisten  ja englantilaisten linnojen ympärille suojavyöhykkeiksi. Ne pidettiin puhtaana muusta kasvullisuudesta, jotta tulijat ja erityisesti hyökkääjät havaittaisiin ajoissa.

Renesanssin mahtipontisen rakentamisen aikana nurmikoiden suosio laajeni Luoteis-Eurooppaan minne vain sää salli. Sen ajan tekniikalla ruohon pitäminen tarpeeksi lyhyenä teetti töitä, palvelijoiden ja alustalaisten käsissä heiluivat viikatteet, sirpit, jopa keritsimet. Työssä auttoivat ja samalla lannoittivat myös lampaat, vuohet, peurat ja muut ruohonsyöjät.

Kunnon kartano, linna tai hovi tarvitsi ympärillleen huolella suunnitellun  ja hoidetun vihreän nurmimatton, jota halkoivat käytävät,  koristavat puut ja istutukset. Mitä isompi sen parempi, sitä enemmän se nosti omistajan statusta. Hyvä esimerkki on Hagan linnan liepeillä sijaitseva Grande Pelouse Tukholmassa.

Nykyään tuollainen on harvinaisuus, tavallisia ovat pihojen pienet  ja puistojen suuremmat nurmikot. Huollosta vastaa kaupunki/kunta tai taloyhtiö hoidon laatukriteerien vaihdellessa suuresti. Omaa yksityistä nurmikkoaan hoitaa isäntä tai emäntä ruohonleikkuria työntäen tai ajaen. Mainostettuja robottiruohonleikkureita ei taida vielä olla paljon liikenteessä.

Leikkuun bonukseksi voi laskea ruumiillisen ponnistuksen ja tehdyn työn jälkeen hyvän omantunnon sekä visuaalisen mielihyvän. Koostaan riippumatta tasainen vihreä matto on mainio tausta istutuksille ja pitää isot haittakasvit poissa. Vaikka tietääkin seuraavan parturoinnin taas odottavan...

Ukkolan Kellarigalleria - näe,kuule ja kokeile

UKG, ei siis UKK on yhtä kuin Ukkolan Kellarigalleria Juvalla. Tämän kesän teemaksi tuli Havainto. Tule, näe, kuule ja kokeile. Hämmästyt takuulla.

Esillä on Päivi Lehmusvuoren lateksipohjaisia maalauksia ja hänen isänsä Vilho Lehmusvuoren metsästä löytämiä puunkappaleita, jotka ovat luonnon muovaamia veistoksia parhaimmillaan. Leena Orrolta on kolme piirrosta ja kaksi metallityötä, jotka ovat samalla äänileluja.

Kellarissa voi kävijä tuottaa erilaisia ääniä puhaltaen, kilistellen ja kolistellen. Vanha kirjoituskone odottaa komerossa, inspiraation iskiessä voi kirjoittaa vaikutelmiaan, kesän päiväkirjaa tai vaikkapa haikeita haikuja. Lopuksi voi kuitata käyntinsä painamalla kalkkivelliämpärissä kastelemansa kämmenen mustaan pahviin kalliomaalausten malliin.

Punaisen piharakennuksen kamariin on Sirpa Heikkinen luonut uusvanhan kokemuksen, camera obscuran. Pimeän huoneen ovessa on erikoishiottu linssi. Siihen katsomalla näkee ulkopuolisen maailman ylösalaisin!

Galleria on auki 27.7. saakka päivittäin klo 10-17. Pääsymaksua ei ole. Lisäbonuksena on muutaman kilometrin ajomatka aitoa savolaista kylätietä pitkin. Ukkolantie alkaa Savonlinnaan vievältä tieltä pari kilometriä Juvan taajaman jälkeen ja tarkka osoite on Ukkolantie 219. Tiedustelut p.050-5711 706 tai 050-530 5523

Kellarigalleria kuuluu Savon Salonkit-ryhmään. Linkki kertoo lisää Juvan kesän runsaasta näyttelykattauksesta.




　

Kina Slott eli turismia 1700-luvulla

Kävin vastikään Drottningholmin kuninkaallisen palatsin alueella sijaitsevassa kiinalaisessa paviljongissa. Erityisen mielenkiintoisen visiitistä teki se, että mukana oli kiinalainen.

Alkuperäinen, kevyt puupaviljonki pystytettiin 1753 kuningatar Lovisa Ulrikan syntymäpäivälahjaksi, ja avaimet hän sai kiinalaiseksi prinssiksi pukeutuneelta pojaltaan (josta tuli sittemmin Kustaa III). Nykyinen rakennus pystytettiin 1763-1769 kuninkaalliseksi huvimajaksi, jonne mentiin päiväretkelle Drottningholmin linnasta.

Kauko-itä tuli muotiin 1600-luvun jälkipuolella. Kuvaavaa on, että ranskalaiset keksivät silloin sanan chinoiserie kuvaamaan kiinahenkistä taidetta. Esimerkiksi Fredrik Suuri ja Katariina Suuri rakennuttivat kiinahenkiset paviljonkinsa. Köyhempien oli tyytyminen posliiniin, kankaisiin ja huonekaluihin.

Kyseessä oli varhainen versio siitä kulttuurisesta globalisaatiosta, joka on niin tyypillistä nykyajalle. Nykyään syödään etnisissä ravintoloissa, käydään bollywood-tanssitunneilla ja hifistellään kahvilla. On täysin normaalia, että kaupasta löytyy tex-mex-tuotteita ja oliiviöljyä. Mutta kuten varhaisessa versiossa, globalisoitu kulttuuri ei saa täysin puhtaita papereita aitouden tai välttämättä toimivuuden suhteen. Etnistä ruokaa on usein muunneltu melko paljon vastaamaan kuluttujan makua – oma suosikkini on laktoositon feta – ja epäilen, että bollywood-harrastajat naurettaisiin Intiassa pihalle.

Myöskään Kina Slottissa ei oltu turhan tarkkoja, itämaista mikä itämaista. Japani ja jopa Intia kelpasi. Tärkeintä oli mukavan eksoottinen fiilis. Tämä taitaa edelleen pitää paikkansa, ainakin jos uskoo Magnus Londenin teoriaa Seuramatkamaista (jotka ovat geneerisiä lomakohteita, joita sijaitsee Kanariansaarilta Thaimaaseen). Kuvaava sitaatti Keskisuomalaisen arvostelusta:

”Berberi-ilta poikii kirjan herkullisimpiin kuuluvan kuvauksen, kun suomalaisturistit vierailevat "tavallisessa berberikodissa". Se että tässä tavallisessa kodissa sattuu olemaan istumapaikat parille sadalle hengelle, siellä satutaan osaamaan hieman suomea ja niin edelleen, ei turisteja kiusaa.”

Ja se kiinalainen? Kun tulimme perille, hän hämmästeli Kina Slottin vaaleanpunaisehkoa väriä. Sitä ei kuulemma käytetä Kiinassa noin isoihin pintoihin, vain pieniin pintoihin (toisin kuin kirkkaanpunaista). Erityisen huvittavia hänestä olivat kalligrafiset taulut, joihin joku, ilmeisesti länsimaalainen oli kopioinut sekalaisia kiinalaisia merkkejä väärään kirjoitussuuntaan. Mutta mitä detaljeista...

Kesäillan säveliä Juvan kirkossa

Juvan komean kivikirkon valmistumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Ja jo perinteeksi muodostunut  Kesäillan musiikki soi tänäkin vuonna:

 Kesäillanmusiikki keskiviikkoisin klo 20

 12.6. Mikkelin musiikkiopistolaiset

19.6 Savon Sotilassoittokunnan vaskikvintetti

26.6. Jari Parviainen basso, Keijo Vättö urut

3.7. Aija Puurtinen, laulu, Esa Kuloniemi kitara, Keijo Vättö, urut

10.7. Tangus Dei-duo Alexander Mitenev bandoneon, Natalia Mikhaylova, urut

17.7. Amici Musici kvintetti Vivian Neff, klarinetti, Luis Ramirez, viulu, Katja Barilova, viulu, Varpu Halonen, alttoviulu, Jenni Witick, sello

24.7.Olli Linjama urut

31.7. Antti Nissilä baritoni, Keijo Vättö urut

7.8. Igor Lavrenchuk harmonikka, Seva Lavrenchuk trumpetti

14.8. Jimi Järvinen urut ja harmonikka

Savon Salonkit kutsuvat Juvalla

Kukkurainen tarjotin paikallista kuvataidetta,  silmäniloa ja elämyksiä: viime vuonna Juvalla käynnistynyt näyttelykierros Savon Salonkit jatkaa vauhdilla eteenpäin. Linkki vie tarkempaan käyntikohteiden listaukseen sekä karttaan niiden löytämiseksi.

Toisella kotimaisella ilmaistuna: Enjoy! Ja sillä alkuperäisellä: Naattikee!

Kulttuurikodin puutarhassa: Aaprotista ilmasipuliin

Lienee sanomattakin selvää, että kulttuurikodin ympäriltä löytyy kuvitteellisen huvimajan lisäksi myös todellinen puutarha. Se on osaltaan nyt vienyt Seniorin aikaa, joten kuvailen sitä lyhyesti. Pihalla löytyy useita istutusalueita sammaltuneen ruohikon keskeltä. Ja yksi perinteinen syreeni ihan tuoksun takia.

Pohjana ei ole huolellinen suunnitelma, vaan mielitekojen ja muistojen summa. Terassi tuo tarkoituksella mieleen Kreikan. Tosin kukkia ei kasva maalatuissa peltipurkeissa vaan vanhoissa muoviämpäreissä. On kyllä muutamia säädyllisiäkin ruukkuja.

Kuningattarina vallitsevat pionit, kauniit koko kasvukautensa ajan. Ensin pohdin ruveta ruusuharrastajaksi, mutta pionit ovat vaivattomampia. Muutamia löytöruusuja löytyy toki seinustoilta, mm. klassikko juhannusruusu. Esikot ja päivänliljat tuovat mieleen Juniorin lapsuudenkodin pihan, kullerot oman lapsuuden pohjoisessa, sini- ja valkovuokot kouluajan etelässä.

Muutamat hankinnat olivat silkkaa uteliaisuutta. Virmajuuri eli valeriaana toi mieleen vanhan lääkkeen eli rauhoittavat valeriaanatipat. Väinönputki (Angelica archangelica, ruotsiksi kvanne) vetosi erikoisuudellaan. Molemmat saivat myöhemmin lähteä, ne levisivät aivan liian antaumuksellisesti. Samaa voi sanoa lipstikasta. Se tokenee, kun levittyvää juuristoa poistaa kovalla lapio- ja talikkokäsittelyllä. Lipstikkaa on käytetty mm. lehmien kiimalääkkeenä. Täällä ne saavat siveästi maustaa uusista perunoista tehtyä perunasalaattia.

Varjolilja (Lilium martagon) ja ilmasipuli (Allium cepa var. Proliferum, englanniksi Walking onion tai Egyptian onion) ovat kokeiluja. Jostakin ostin harvinaisuuden, koiruohojen sukuun kuuluvan aaprotin (Artemisia abrotanum, ruotsiksi åbrodd, engl. southernwood), ikivanhan lääkekasvin. Luultavasti sen kaltainen, voimakkaan hajuinen kasvi on ollut osa ns. kirkkovastaa. Aikoinaan kirkonmenot olivat pitkiä, saarnat kestivät kauan ja väki tahtoi torkahdella penkeissään unilukkarista huolimatta. Vielä kun arvokkaimmat hautapaikat olivat kirkon lattian alla, lemu mahtoi olla melkoinen. Naisväki saattoi panna nästuukiinsa kirpeitä yrttejä, jotka sekä pitivät hereillä että lievensivät kirkon hajutasoa.

Talon etupuolella kasvaa Terijoen salava, joka kasvaa pyöreämuotoiseksi ilman leikkausta. Sen ympärillä kukkii narsissien pyörylä keväällä riemukasta piirileikkiä.

Puun istutus oli kuin tämä blogi, Juniorin ja Seniorin yhteistyön tulos.




　

Mainonnan kansalliset erityispiirteet: Ruotsi

Mitä maasta voi sanoa sen mainoksien perusteella? Yhtä sun toista. Ruotsissa – tai tarkalleen ottaen Tukholmassa – mainoksia näkyy paljon. Tämä ei johdu vain maan ehkä Suomea suuremmasta kaupallisuudesta vaan myös siitä, että Tukholman sadan kilometrin pituisessa metrossa kulkee noin 310 miljoonaa matkustajaa vuodessa (vastaavat luvut Helsingin metrolle ovat 21 km ja 58 miljoonaa).

Ei kovin yllättäen monet mainokset ovat täysin samanlaisia kuin Suomessa: vaatteita, matkoja, paikallisen R-Kioskin mainoksia, kodin elektroniikkaa, musiikkia, TV-sarjoja, elokuvia. Mutta löytyy myös paikallisia erikoisuuksia, ja monet niistä liittyvät kouluihin, joiden mainoksia on aivan hulvattomasti.

Eikä ihme, Ruotsissa luotiin markkinat yksityisille kouluille vuonna 1992, jolloin säädettiin laki, että kunta kustantaa oppilaiden koulutuksen näiden haluamassa koulussa, olipa tämä yksityinen tai julkinen. Tarjontaa siis on, mutta niin on kysyntääkin. Ruotsin opetuksen keskimääräinen taso ei ole ollenkaan niin hyvä kuin Suomen. Kannattaa siis pyrkiä mahdollisimman hyvään kouluun, koska koulujen väliset tasoerot ovat suuremmat kuin Suomessa. Toisaalta natiivien ja ulkomaalaistaustaisten työllisyyserot ovat suurimpia Euroopassa. Työllistymislupaukset ovatkin kova juttu koulumainoksissa, joista osa on selvästi suunnattu nuorille aikuisille ja aikuisille.

Vielä erikoisempaa on tapa, jolla yliopistot mainostavat: Suomessa olisi hankala kuvitella Rovaniemen yliopistoa mainostamassa Helsingin yliopiston pääoven vieressä. Kuinka moni helsinkiläinen muuttaisi koulutuksen perässä Rovaniemelle? Täällä näkee kuitenkin vastaavaa, ja selitys on yksinkertainen: vuokrasäännöstelyn vuoksi vuokra-asuntomarkkinat eivät toimi, joten tukholmalainen saattaa muuttaa muualle koulutuksen ja asunnon perässä. Pienemmillä paikkakunnilla vuokraaminen ei ole ihan niin vaivalloista kuin Tukholmassa, jossa alivuokraaminen, usein pimeästi, on täysin normaalia, ja täysi-ikäiset ihmiset ovat valmiita vuokraamaan huoneen asunnosta, jossa vuokraisäntä itse asuu. Tälle on oma sanakin: inneboende, joka ei edes käänny suomeksi.

Tukholman runsas kulttuuritarjonta näkyy mainoksissa. Museoita, konsertteja ja teatteriesityksiä on melkeinpä jokaiseen makuun.  Nyt myös kirkko yrittää sopeutua: se on aloittanut oman mainoskampanjan, jossa on omia rukouksia. Vaikutelma kampanjasta on se, että kirkko pyrkii tarjoamaan elämyksiä ja kivaa fiilistä kokonaisen elämäntyylin sijaan. Tätä se on ehkä aina tehnytkin, mutta tässä kampanjassa tämä on harvinaisen selvää. Kilpaillaan kuluttajista elämysmarkkinoilla.

Erityisen ruotsalaista on kuitenkin ollut armeijan kampanja, joka oli variaatio ”Tee työtä jolla on tarkoitus” -teemasta. (Huom. koska Ruotsi on siirtynyt pois asevelvollisuusarmeijasta, armeijan rekrytointikampanjan menestyksellä on suoraa sotilaspoliittista mielenkiintoa, myös Suomelle.) Mutta asiaa ei sovi sanoa niin töksäyttävästi kuin Suomessa. Sen sijaan siinä kuvattiin nuoria puuhailemassa, esim. järjestämässä kirjahyllyä värin mukaan, ja kysyttiin, että ”Mitäs puuhaat?”. Tekstissä vihjattiin, että arvostamme toki tätä aktiviteettia, mutta meillä on ehdottaa vielä mielekkäämpiä hommia kuten katastrofiapu. Mistään niin epäkorrektista kuin sotimisesta ei puhuttu. Ja tämä ei ollut vitsi.

Minimiannos myyttisiä viestinviejiä

Bloggaus ja muut digitaaliset tietoiskut ovat nykyaikaa. Varmaan tähänkin löytyy symbolihahmo jos ei suorastaan vertauskuva. Pikainen perkaus antoi jotakin.

Kristillisyydessä asia on selvä, kyseessä on enkeli Gabriel. Hänen tunnetuin esiintymisensä ja monen maalauksen aihe on ilmestyminen Marialle kertomaan Jeesuksen odotettavasta syntymisestä. Tätä ennen Gabriel oli informoinut myös Johannes Kastajan tulevaa iällistä äitiä tälle syntyvästä vauvasta.

Kreikkalaisessa mytologiassa Hermes, siivet kantapäissään, oli jumalten sanansaattaja. Viestit kulkivat Olympokselta tarvittaviin kohteisiin mikäli asianomainen jumala ei katsonut tarpeelliseksi ilmestyä itse asiaa hoitamaan.

Skandinaavien mytologiassa sopivin hahmo lienee Saga (sopivasti ruotsiksi satu, tarina). Hän oli historian ja kertomisen jumala. Vähemmän juhlallinen hahmo oli Ratatosk, siviiliammatiltaan orava. Hän juoksi ylös ja alas maailmanpuuta eli Yggdrasilia välittäen viestejä puun latvan ja juurten asujainten kesken.

Anglosaksista ja kelttien mytologiaa en ehtinyt tähän hätään selvitellä, en myöskään germaanista, jolla on paljon yhteistä skandinaavien kanssa. Takuulla sieltäkin löytyy samankaltainen viestinviejä.

Epämieluinen tiedottaja olisi suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluva liekkiö eli ihtiriekko. Surkea kummittelija, joka pelottelee väkeä rääkymisellään metsässä. Voisi sopia trollin symboliksi.

Suurvalta-Ruotsin jäljillä Skoklosterin linnassa

Kävin pääsiäisenä Skoklosterin linnassa. Barokkityylinen linna oli juuri niin hienon näköinen kuin mitä voi odottaa näyttämisen haluiselta 1600-luvulta. Se sijaitsee noin 60 kilometriä Tukholmasta luoteeseen metsäisellä niemellä, ja nykymuotoinen linna rakennettiin 1654-1676. Rakennuttajana oli lukuisissa sotilasviroissa palvellut kreivi Carl Gustaf Wrangel. Kreivillä oli yhteys Suomeen muutakin kautta kuin siten, että hänen komennossaan on varmasti ollut lukuisia suomalaisia: hän oli Laatokan Karjalan Salmin kreivi. Wrangel oli yksi suurvalta-ajan voittajista, ja hän teki uraa kovaa vauhtia Keski-Euroopan taistelutantereilla. Tähän aikaan Ruotsi oli yksi Euroopan voimakkaimmista sotilasmahdeista, tosin tämä tuli sittemmin osoittautumaan väliaikaiseksi ja perustui koko maan melko totalitääriseen valjastamiseen. Pitemmän päälle pieni maa ei tällaiseen kykene.

 

Mutta takaisin Wrangeliin ja Skoklosteriin. Linnan rakennustyöt alkoivat hänen ollessaan 41-vuotias. Tilalla oli toki asuttu viitisensataa vuotta, mutta, kuten koko muukin maa, se piti nyt päivittää vastaamaan kohonnutta statusta. Sisätiloista löytyykin prameutta yllin kyllin. Seinät ovat täynnä maalauksia, ja sängyn ympärillä oleviin verhoihin on upotettu yli miljoona pientä jalokiveä (määrä laskettiin erään restaurointityön yhteydessä). Rouvan huoneen tapeteissa on sen ajan glitteriä, eräänlaista kultapölyä. Ruokailuhuoneessa on kuriositeettikabinetti, joihin kerättiin erikoisia pikkutavaroita ihmeteltäviksi. Lisäksi joku norsuparka oli saanut heittää henkensä itse kuriositeettikabinetin vuoksi. Varmuuden vuoksi ja epäilyksien välttämiseksi vaakuna ja nimikirjaimet toistuvat joka huoneen sisustuksessa lukuisia kertoja. Wrangel halusi todella korostaa korkeaa asemaansa.

 

Sisäpihalle antava käytävä on koristettu useamman kielisillä mietelauseilla. Hivenen erikoiselta tuntui, että latinan, ranskan, ruotsin ja saksan lisäksi mukana oli myös englanti, joka ei ollut 1600-luvulla kokenut vielä nykyistä arvonnousuaan. Suomeksi mietelauseita ei ollut. Tässä oli näyttämisen halun ja hyödyn yhdistämistä: mietelausekoristelu teki hienostuneen vaikutelman, ja toisaalta seiniä katselemalla saattoi periaatteessa opetella ulkoa mietelauseita joita siteerata myöhemmin sopivassa tilanteessa.

 

Asekammari sisältää runsaasti aseita, sekä miekkoja että ampuma-aseita. Osa niistä on niin koristeellisia, ettei niitä varmaankaan oltu tarkoitettu käytettäväksi. Lisäksi siellä on myös isompia kuriositeetteja, kuten kajakki, riippumatto, harvinaisia Euroopan ulkopuolisia eläimiä sekä karttoja. Näitten funktiona on ollut - taaskin - osoittaa statusta. Mutta ennen nettiä tai edes ensyklopediaa, joka keksittiin nykymuodossaan vasta sata vuotta myöhemmin, ainut tapa saada tietoa laajemmalta maantieteelliseltä alueelta oli matkustaa ja/tai kerätä esineitä. Samaa voisi sanoa myös aseista: ennen varsinaista ammattikirjallisuutta ja -lehtiä keräily oli ainut tapa saada tietoa lukuisten tavaroiden teknisistä ominaisuuksista. Wrangel oli ammattisotilas, niinpä hän keräsi aseita. Nykyään tiedonvälityksestä on tullut hyvin arkinen asia, mutta vielä 1600-luvun Euroopassa kyseessä oli rikkaimman eliitin etuoikeus.

PS. kylmä siellä kyllä oli, kivilinnassa, jossa on yksinkertaiset ikkunat. Nykyaika on luksusta myös lämmityksen suhteen, ei vain informaation.

Klassikon imussa: Kuolema saapuu Pemberleyn maille

Kulttuurikodin kirjastossa fiktiohyllyillä vallitsee aakkosjärjestys. Löytyy yksi poikkeus A:n kohdalla. Miksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Pride and Prejudice ovat P.D. Jamesin Death Comes to Pemberleyn vieressä, kun A:n ja J:n välillä on muita kirjaimia? Kirja ilmestyi kotimaassaan 2011 ja suomeksi 2012 varsin epäonnistuneella nimellä Syystanssiaiset.

Tässäkin vaikuttaa klassikkokirjan imu ja aivan ihailtavan hienosti. Elizabeth Bennet ja herra Darcy elävät lapsineen Pemberleyn kartanossa tasapainoista ja velvollisuuksien täyttämää elämää. Valmistellaan suuria tanssiaisia. Kaiken sotkee epävakaa Wickhamin pariskunta. Epäselvissä olosuhteissa tapahtuu tappo tai murha, jonka tekijäksi epäillään Elizabethin lankoa Wickhamia.

Myös dekkaristina ansioitunut P.D. James yhdistää tässä Pemberleyn lähettyvillä tapahtuneen rikoksen selvittelyn täyteläiseen henkilökuvaukseen sekä 1800-luvun alun englantilaisen tuomioistuinkäytännön verevään käsittelyyn. Austenin luomat hahmot, muutkin kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon, jatkavat elämäänsä tässä P.D. Jamesin kunnianosoituksessa hänen kirjailijantyölleen.

Tuli muuten mieleen, että Adam Dalgliesh, P.D. Jamesin tunnetuin rikostutkija, olisi tullut mainiosti toimeen herra Darcyn kanssa. Ja ihaillut salaa, mutta tunteitaan ilmaisematta tämän vaimoa, kartanon valtiattaren viittaa kunnialla kantavaa Elizabethia.

Klassikon imussa: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Klassikoksi päätynyt kirja muodostaa hedelmällisen maaperän. Sen pohjalta syntyy filmejä ja televisiosarjoja. Ja uusia kirjoja. Esimerkiksi sopii Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Miltä maistuisi tämä versio?

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ilmestyi englanniksi 2009 ja suomeksi 2010. Tekijöiksi on merkitty Jane Austen (kunnioittava kumarrus tähän) & Seth Grahame-Smith. Tyyliin sopivat kuvituksen piirsi Philip Smiley. (Niissä ei kuitenkaan ole mitään hymyilyttävää.)

Alku kertoo kaiken: On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja. Erityisen selväksi tämä tosiasia tuli taannoisessa hyökkäyksessä Netherfield Parkiin, missä elävät kuolleet teurastivat koko kahdeksantoista henkilön talokunnan ja söivät sen.

Onneksi Bennetin neidit ovat saaneet koulutusta itämaisissa taistelutaidoissa ja herra Darcy selviää päällekäyvistä zombiejoukkioista. Joten tavallaan loppu ainakin suhteellisen hyvin, joskaan ei rauhanomaisesti.

Tolkien-fanina tuli mieleen, että minkälainen olisi Ylpeys ja ennakkoluulo ja entit. Ehkä Puuparta Pemberleyn metsän kuninkaana?

Virpovitsoja, tekoverta

Aamulla ajoin lähikaupunkiin osallistuakseni Palmusunnuntain liturgiaan. Lasaruksen lauantaina siunattuja virpovitsoja oli maljakoissa analogipöydän kummallakin puolen. Pöydälle oli asettu juhlan ikoni, jota kirkkoväki suuteli. Nyt on alkanut Suuri viikko, joka huipentuu lauantain yöpalvelukseen.

Illalla täällä elokuvissa, filmi oli Django Unchained. Aitoa Tarantinoa höysteinä vaikutteita italowesterneistä ja klassisista lännenfilmeistä, mutta pääosassa suruton räiskintä ja paljon ilmoille purskahtavaa tekoverta. Termi ’gratuitous violence’ tuli etsimättä mieleen. Tarina oli jäntevä, jopa huumoria mahtui mukaan. Komeita roolisuorituksia ja ottava soundtrack.

Loppu jätti epäilyn. Sankari Django, karannut orja, joka uskomattomien vaikeuksien jälkeen löysi ja vapautti vaimonsa, ratsastamassa tämän kanssa kohti parempaa tulevaisuutta. Kun aika oli ennen sisällissotaa, niin mitä mahdolisuuksia kahdella karanneella orjalla oli oikeasti selvitä? Happy end, mutta lainausmerkeissä.

Pasila loppuu. Lääkkeet, lääkkeet!

Syvä huokaus: kohta alkaa viimeinen jakso Pasilaa, älykäs animaatio aikuisille. Poliisit Kyösti Pöysti, Rauno Repomies, Tommi Neponen, Pekka Routalempi ja puntteja nosteleva Helga ovat naurattaneet, lipevä julkkistoimittaja Juhani Kontiovaara edustanut sekä mediaa että taipuisasti yleistä mielipidettä. Lisähahmoina kussakin jaksossa ovat hyvät, pahat ja rumat sekä naiset, joita Pöysti vonkaa, yleensä pettyen.

Animaatio on tarkoituksellisen yksinkertaista, suorastaan kömpelöä. Pääasia on verbaalinen tykitys. Pöystillä on tutin lisäksi taipumus kulttuuriseen ajatusharhailuun erityisesti elokuvien maailmassa. Haaveissaan hän on kovaksikeitetty dekkari baaritiskin luona, savuke suussa, viskipaukku kädessä, vaaleaverikkö vieressään.

Oma suosikkini on Repomies, jolle muut aika ajoin huutavat: Lääkkeet! Ja Rauno tempaa pilleriputkilon taskusta ja palaa taas jonkinlaiseen normaalisuuteen. Repomiehelle on kirjoitettu eniten tekstiä, parhaimmat vuodatukset lähes joka jakson lopussa. Pasilan Hamlet poliisitalon katolla purkamassa tunteitaan, välillä muistoihinsa eksyen, kotiristinään vaimo, jonka sääret ovat karvaiset.

Viimeinen jakso oli koottu muka? poisjätetyistä paloista. Hykerryttävin oli sensuroitu osuus orgioista eli kuvaruutu pimeänä, mutta äänet kertoivat vilkkaasta toiminnasta. Taisi olla Repomies, joka huudahteli karnaalista bakkanaalista. Ainakin se oli auraalista bakkanaalia.

Pasilaa tulee ikävä. Lääkkeet, lääkkeet!

Olof Palme - kuin Ruotsin Kennedy

Ruotsi-teema jatkuu edelleen televisiossa. Polttopiste siirtyy lähihistoriaan. Nyt on alkanut kaksi sarjaa, joista kumpikin käsittelee pääministeri Olof Palmea.  Ykkösellä alkoi kolmiosainen elämänkertasarja, jota voi myös katsoa Areenassa.

Näkyvä ja kiistelty poliitikko oli syntyjään yläluokkaisesta kodista, mutta nousi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja kansankodin kaitsijaksi. Sarja valaisee hallitusti Palmea julkisena ja yksityishenkilönä sekä sijoittaa hänet niin kotimaansa kuin maailmanpolitiikan kentälle. Häntä onkin syystä verrattu Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedyyn, joka myös joutui salamurhan uhriksi. Sarjassa tiivistyy samoin komeasti 1960- ja -70-luvun henki.

Palme ammuttiin kuoliaaksi Tukholman kadulla 1986. Murhaa ei ole vieläkään selvitetty. Ykkösen toinen uusi sarja Pyhiinvaeltajan kuolema käsittelee tätä. Poliisi päättää vielä kerran avata murhatutkimuksen. Sarja pohjaa Leif G.W. Perssonin rikosromaaniin. Pääosassa keskusrikospoliisin päällikkönä Lars Martin Johanssonina on tuttu hahmo, Rolf Lassgård. Hänet muistetaan Henning Mankellin romaanien komisario Wallanderina.

Sarja käy läpi mysteeriä kahdella tasolle, heti murhan tapahduttua ja nykyhetkessä. Aikaperspektiivi katsoo samalla yhteiskunnan muutosta ja sen merkittävien hahmojen toimintaa. Myös tätä sarjaa voi katsoa Areenassa.

Muistona rauhallisemmasta Kreikasta

Kotikirjaston levyosastolta löytyy valikoima maailmanmusiikkia. Tänä aamuna otin pitkästä aikaa esille Theodorakista. Virike siihen syntyi jo eilen illalla: televisiossa pieni täytepätkä Kreetasta, kuvissa rantoja, merta, vuoria, kaupunkielämää, Knossos. Taustalla soi geneerinen bouzouki.

Äsken tiskasin, taustalla soivat Theodorakiksen tutut sävelet. Levyssä ei edes mainittu laulajaa. Äänestä päätellen se saattoi olla Maria Farantouri. CD oli tyypillinen turisteja varten koottu The Best of XXX. Silti se toi mieleen Kreikan, joka on muuttumassa vain muistoksi. Siitä kirjoitin sarjaa blogin Huvimaja-osassa.

Jatkuva taloudellinen ja poliittinen kriisi, aina uudet paljastukset korruptiosta, alituiset yhteenotot poliisin ja mielenosoittajien välillä, lakot ja yleislakot, tavallisten ihmisten elintason romahtaminen, ruokajonot, siinä nykyään uutisaiheet Kreikasta. Lisäksi laiton maahanmuutto lisää paineita. Sijaintinsa takia Kreikka on kauttakulkumaa Eurooppaan pyrkiville. Esimerkiksi läntinen suuri satamakaupunki Patras on osittain varsin levotonta aluetta.

Ääriliike Chrysi Avgi eli Kultainen Aamunkoitto käyttää avoimesti natsityyliä. Tämä tuntuu kerta kaikkiaan uskomattomalta, kun muistaa toisen maailmansodan aikana tapahtuneet natsien raakuudet maassa, esimerkiksi Peloponnesoksen niemimaalla sijaitsevan Kalavritan kaupungin asukkaiden joukkomurhan 1943.

Tiedän, että meri on yhä yhtä sininen, talot yhtä valkoiset, valo kirkas, musiikki soi ja elämänmeno rauhallisempaa – ehkä. Kirkot ja luostarit jatkavat toimintaansa, tavalliset ihmiset yrittävät selvitä arjestaan parhaansa mukaan. Silti minulle aikaisempi Kreikka muuttuu menneisyydeksi. Vain musiikki ja kirjat jäävät kantamaan muistoja siitä mitä kerran oli.

Tosin Kreikkaan ja historiaan paremmin perehtynyt Juniori kommentoi, että ajanjakso, josta kirjoitan - n. 1975-2005 – on rauhallinen poikkeus. Nyt on palattu taas normaaliin. Ehkä Kreikka tuottaa enemmän ja rämäkämpää historiaa kuin jaksaa itse käyttää. Ylijäämä pursuaa yli rajojen, Eurooppaan ja muuallekin.

Ruotsinsuomalaisten päivä: Carl Axel Gottlundin kunnianpalautus?

Ruotsissa vietetään tänään ensi kerran virallisesti maan suurimman vähemmistön eli ruotsinsuomalaisten päivää. Miksi juuri 24.2.? Siksikö, että jouluaatosta on kulunut kaksi kuukautta, ja maahan muuttaneiden työpanos on ollut suuri lahja Ruotsin kansakunnan kehitykselle? Ei vaan koska kyseessä on suomalaisen Carl Axel / Kaarle Akseli Gottlundin (24.2.1796-20.4.1879) syntymäpäivä.

Papinpoika Carl Axel, savolaisittain Kuarle, ehti elämässään olla tutkija, kirjailija ja runoilija, sanomalehtimies jne. Nykyään hänet muistetaan Suomessa ehkä parhaiten kielen kehittäjänä. Gottlundin kuningasajatus oli kehittää suomea itämurteiden ja nimenomaan savon pohjalta. Äidinkieleltään ruotsalaisena hän oppi suomea isän muutettua papiksi Juvalle. Sanotaan, että hänen kielipäänsä oli huonohko ja hänen savon murteensa onkin aika omalaatuista. Kuarlen kieliuudistus jäikin länsimurteisiin pohjaavan Elias Lönnrotin jalkoihin.

Gottlund esitti ensimmäisenä suomalaisen kansalliseepoksen kokoamista. Sen toteutti kuitenkin Elias Lönnrot, silloin Kajaanin linnan ja piirin lääkäri ennen yliopistouraansa. Ei ihme, että Kuarle katkeroitui. Kalevala voitti.

Ruotsissa on nostettu esille Gottlundin työ ns. metsäsuomalaisten aseman parantamiseksi. Metsäsuomalaisilla tarkoitettiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella Ruotsin ja Norjan rajaseuduille muuttaneita savolaisia siirtolaisia. Kruunu halusi lisää väkeä metsäseuduille, ja savolaisilla oli hallussaan uusi knowhow eli kaskiviljelys.

Ajan mukana siirtolaisten asema huononi. Uppsalassa opiskellessaan Kuarle teki kaksi matkaa metsäsuomalaisten luo. Kielimiehenä hän löysi aarteita: eristyksissä säilynyttä vanhaa suomea. Viriili nuorukainen ei empinyt tyttöjen kanssa, muistiinpanoissa on välähdyksiä seksikohtaamisista. Ja suomalaisuuteen herännyt opiskelija halusi kaikin tavoin parantaa maanmiestensä oloja kirjelmillä ja aloitteilla. Hän saikin kunnianimen Metsäsuomalaisten apostoli.

Metsäsuomalaisten muisto elää edelleen. Ennen heidän jälkeläisensä halusivat unohtaa sukunsa, olla tavallisia ruotsalaisia tai norjalaisia. Nyt perinteitä arvostetaan ja ihmiset ovat ylpeitä sitkeistä esi-isistään ja –äideistään.

Entä miten kävi Kuarlen? Intomielinen ja monilahjainen mies jäi elämässään monella lailla aina kakkoseksi eivätkä hänen yrityksensä onnistuneet. Nuoruuden into ja optimismi kuivuivat katkeruudeksi lähes kaikkia kohtaan.
　

Missä kuljimme kerran alkoi sunnuntaisarjana

Där vi en gång gått eli Missä kuljimme kerran alkoi TV1:n kuusiosaisena sarjana 17.2.
Aikaisemmin se on esitetty Femmalla. Itse näin näin sen  elokuvana syksyllä 2011 ja kirjoitin lyhyen blogimerkinnän. Mielenkiintoista nähdä miten tarina toimii pitempänä versiona.

Elokuvana se ei jättänyt syvempää muistijälkeä. Kun en ollut lukenut Kjell Westön Finlandia-palkittua kirjaa niin alussa oli vaikea muistaa kuka kukin oli monista hahmoista. Päähenkilöt onneksi erottuivat ja epookkia tehtiin tosissaan.

Loppuvaikutelmaksi jäi Suomen historian melko pitkän ajanjakson pakkaaminen lyhyisiin, monesti kankeahkoihin kohtauksiin ilman että tärkeimmät henkilöt olisivat ulkoisesti lainkaan vanhentuneet. Lieneekö Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogian på svenska- vastine? Ei silti, kyllä suomenruotsalaiset ansaitsevat omansa.

Sarjan ensimmäinen osa vastasi osapuilleen elokuvasta jäänyttä käsitystä. Saa nähdä nouseeko sarja ihmisten ja historian kuvauksena todella siivilleen. Vi får nog se.

Lisää lintuja liitää kulttuurieläimiin

Noloudesta punastuen tajusin jättäneeni pois kaksi tärkeää kulttuurieläintä. Miten saatoin olla niin hajamielinen unohtaessani nämä linnut!

Taistelevat metsot- Ateneumin tunnetuimpia tauluja. Taiteilija on yksi kuopiolaisista von Wright-veljeksistä, Ferdinand. Teoksen eri tavoin toteutetut kopiot ovat levinneet kautta maan.

Lokki – Anton Pavlovitsh Tshehovin klassikkonäytelmä. Venäläinen huvilaidylli täynnä ristiriitaisia tunteita ja kohtalokas laukaus.

Komea konsertti kotikirkossa

Nouseva tenori Jere Martikainen (s.1988) piti ensimmäisen resitaalinsa kotikunnassaan Juvalla 3.2. säestäjänään pianisti Joel Papinoja. Ohjelmisto kertoi monipuolisesta osaamisesta. Hallittu ja vivahteikas ääni sekä eläytyvä esitystapa ennustavat hänelle hyvin lupaavaa tulevaisuutta.

Jere Martikainen nousi suuren yleisön tietoisuuteen voittaessaan 2. palkinnon tämän vuoden Lappeenrannan Laulukilpailuissa. Hän on harrastanut musiikkia pikkupojasta saakka. Nykyään hän opiskelee Sibelius-Akatemiassa ja valmistuu tänä keväänä musiikin kandidaatiksi.

Kulttuurieläimien kirjoa lukukoira Börjestä Uppo-Nalleen

Kulttuurikodissa voi pohtia mitä kulttuurieläimiä on olemassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita,että niitä kaikkia löytyy täältä.

Lukukoira – tunnetuimpia ovat Börje ja Pilke – auttaa joissakin kirjastoissa lukemisen kanssa ponnistelevia.. Ei arvostelua, vain lämmin ja kannustava läsnäolo. Lisää tarvitaan.

Lukutoukka tai kirjatoukka – kirjoista ja lukemisesta kiinnostunut henkilö. Luultavasti urheilevien ulkoilmaihmisten keksimä, lievästi halventava termi.

Korvamato – kappale, joka jää sitkeästi soimaan päähän. Kirjaimellinen käännös englannista, melko uusi termi. Luokitus populaarikulttuuri.

Linssilude – kuvattavaksi työntyvä julkkis. SOME-aikana merkitys vähentynyt ylitarjonnan vuoksi. Luokitus populaarikulttuuri.

Runoratsu / Pegasus – siivekäs hevonen, vertauskuva runoilijan innoitukselle ja luomiskyvylle. Luokitus kreikkalainen mytologia.

Joutsen – baletti Joutsenlampi, toimii myös oopperassa (Lohengrin) sankarin venhon vetäjänä. Luokitus ehdottomasti korkeakulttuuri.

Pöllö – a) MTV:n logo, siis populaarikulttuuri; b) Ateenan suojelusjumaluuden Pallas Athenen vertauskuva/ kreikkalainen mytologia; c) Joku on pöllö, pöllöpää eli tyhmä/ suomalainen kansansanonta. Ukuli eli huuhkaja on jo aivan kajahtanut.

Käärme – a) viekas käärme sai Eevan ottamaan hedelmän paratiisissa ja maistamaan sitä Aatamin kanssa. Seuraukset tiedämme. Raamattu. b) lääketieteen vertauskuva. Asklepios oli lääkinnän ja terveyden jumala kreikkalaisessa mytologiassa.

Päiväperho – Belle de Jour alkukielellä, espanjalaisensurrealisti Luis Buñuelin elokuva vuodelta 1967. Hienostonainen hakee elämyksiä prostituutiosta. Luokitus filmografia.

Aurinkohirvi – pyhä eläin suomalaisissa kalliomaalauksissa, mm. Ristiinan Astuvansalmella. Maalattu veden äärellä oleviin kallioseiniin punamultavärillä. Luokitus suomalainen muinaisusko.

Aku Ankka – Juniorille aikanaan tilattuja lehtiä löytyy monta annosta yhdetsä hyllystä. Samaan sarjaan kuuluvat muut Disneyn piirroshahmot. Lisäksi löytyy Ressu, Wagner ja Julia Vuoren ihmismäiset eläimet. Luokitus sarjakuvat.

Uppo-Nalle – rakastettu hahmo, Elina Karjalaisen luomus, jolle Hannu Taina loi hellyttävän ulkomuodon. Seikkailee yleensä puukaupunki-Kuopiota muistuttavassa kaupungissa. Luokitus kulttuurieläinten ylintä aatelia, suositellaan kaikenikäisille.

Suomi on ruotsalainen? Sauna vastaan surströmming

Ennen oli kieli nimeltä ruotsi, se toinen kotimainen. Nyt moni kutsuu sitä pakkoruotsiksi. TV 1 starttasi sopivaan aikaan sarjan Suomi on ruotsalainen, vetäjinä kirjailijat Juhani Seppänen ja Miika Nousiainen. Ensimmäisen jakson perusteella näyttäisi olevan lyhyistä haastatteluista ja väliin sijoitetusta grafiikasta ja kuvista koottu perustason tietopaketti. Haastateltavina on sekä suomalaisia että ruotsalaisia asiantunijoita. Tietopaketille on selvästi tarvetta. Tietoisuus yhteisestä historiasta on katoamassa ja ruotsin asema kielenä Suomessa jäämässä täysin englannin jalkoihin.

Vuodenvaihteessa olen lukenut kolme teosta Herman Lindqvistin sarjasta Historien om Sverige. Hän ei ole historiantutkija, vaan historiaan perehtynyt sujuvasanainen kirjailija. Kerronnan sävy sallii välillä kevennyksiä sanoisinko aitoruotsalaiseen tyyliin.

   

När Sverige blev stormakt käsitteli 1600-lukua, päähenkilöinä Kustaa II Aadolf ja hänen tyttärensä kuningatar Kristiina, etualalla Kolmikymmenvuotinen sota,  Storhet och fall  kertoi Kustaan seuraajista Euroopan sotatantereilla. He olivat Kaarle XI ja kuuluisimpana tämän poika Kaarle XII karoliineiksi kutsuttuine sotilaineen. Ruotsin pyrkimys suurvalta-aseman säilyttämiseen päättyi romahdukseen,  resurssit eivät hyvästä yrityksestä huolimatta riittäneet. Nyttan och nöjet kuvaa seurannutta valistuksen aikaa, päähenkilöksi nousee laimeaa Adolf Fredrikiä seurannut Kustaa III. Hän, josta joulukuun blogitekstissä Ruotsi, arvostelu todettiin:

1700-luvun loppupuolella oli monta todella onnistunutta jaksoa, joissa seikkaili omaperäinen Kustaa III. Tämä huipentui dramaattiseen murhaan kuninkaallisessa oopperassa.

Suomi/Finland kulkee koko ajan mukana.  Nykyiseen pohjoismaiden karttaan verrattuna Ruotsin valtakunta oli kuin tilkkutäkki, esimerkiksi Skåne kuului Tanskaan, Pohjois-Saksassa, Eestissä ja Liivinmaalla oli Ruotsin omistamia alueita. Suomi oli osa valtakuntaa, usein mainittu nimellä Östmark tai Österlandet eli Itämaa.

Ruotsin näkökulmasta kirjoitettu teksti katsoo tietysti asioita emämaan kannalta. Oman kansan koettelemukset ovat etusijalla. Suuren Pohjan sodan aikana Venäjä miehitti Suomen 1713 kahdeksaksi vuodeksi  ja uudestaan 1742-43. Suomeksi termit ovat Isoviha ja Pikkuviha, ruotsiksi den stora och lilla ofreden, siis iso ja pieni epärauha. Ero on kuvaava.

Suomi on aina ollut rajamaa idän ja lännen, kahden uskon välillä. Vaikka Lalli käytti omankädenoikeutta piispa Henrikiä kohtaan Köyliössä, siirtyi ruotsalaisia uudisasukkaita jo itään 1000-luvulla Varsinais-Suomeen. Sinne oli lyhyin matka emämaasta ja maa viljavaa. Turku merkitsee muuten toria tai kauppapaikkaa. Ruotsin alue jaettiin lääneihin ja hallinto kehittyi. 1500-luvulla halllinnut Kustaa Vaasa perusti esimerkiksi ympäri valtakuntaa kuninkaankartanoita, kruunun virkataloja.jotka samalla toimivat mallitiloina ympäristön talonpojille. Turku sai yliopiston jne.

Aateloituja suomalaisia oli mukana hallinnossa, opiskelijoita lähti Tukholmaan ja Euroopan yliopistoihin. Turun piispa Mikael Agricola laski pohjan Suomen kirjakielelle. Ja suomalaisia sotilaita tarvittiin aina, useimmiten enemmän kuin olisi riittänyt, samoin veronmaksajia. Tämä kyllä päti kaikkiin valtakunnan alamaisiin. Suomi koki olevansa osa Ruotsia, nuijasota 1596-97 ei ollut nousevan nationalismin ilmaus, vaan sotien ja katovuosien uuvuttamien talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä  vastaan. Vasta 1780-luvun lopulla Anjalan liiton upseerit hipaisivat asiaa.

Mitä Suomi on saanut Ruotsilta? Siteet Länsi-Eurooppaan, uskonnon. Ensin roomalais-katolisuus ja sitten luterilaisuus, poliittisia ja kulttuurivaikutteita, hallintorakenteet ja oikeusjärjestelmän. Kirjaimista tuli latinalaisia, ei kyrillisiä. Tämän arvoa ei edes heti tule ajatelleeksi. Ensin hallinnon kieli oli latina, välillä saksa, sitten ruotsi, mutta pakkoruotsiksi sitä ei kannata kutsua. Ajan mittaan virkakoneisto tajusi suomen osaamisen hyödyllisyyden. Samoin Suomessa ymmärrettin ruotsin opiskelun arvo, vaikka oman kielen kehittäminen oli koko ajan käynnissä. Muuten ruotsin kautta kieleemme ujui paljon ranskalaisperäistä sanastoa, joka on yhä käytössä.

Nykyään Skandinavian maat luokitellaan pohjoismaisen demokratian ja hyvinvoinnin näyteikkunoiksi. Eesti ponnistelee takamatkalta samaan päästäkseen. Ruotsi, 1900-luvulla luodun folkhemmet- eli kansankoti-ideologian synnyttänyt maa lienee joukosta urheilutermein ilmaistuna korkeimmalla pallilla. Kansankoti merkitsi hyvinvointia ja samojen mahdollisuuksien tarjoamista kaikille erona vanhaan sääty-yhteiskuntaan.  Ruotsin asenteista  tulee tosin joskus mieleen termi holier than thou.

Asiat diskuteerataan perusteellisesti ennen päätöstä. Tässä Suomi ei noudata Ruotsin mallia. Lisäksi täällä kansansävelmät kulkevat yleensä mollissa. Meillä on sisu, envishet tai ork ei kuullosta ollenkaan yhtä kovalta. Meillä on sauna, bastu on laimeampi eikä samalla lailla tavallinen osa elämää kuin täällä. Olemme eksoottisempia osaksi kummallisen kielemme ja osaksi itärajan läheisyyden takia. Toisaalta Ruotsilla on kuningashuone ja Estelle, maantieteellisesti turvallinen asema, herkkuna surströmming eli hapattamalla säilötty silakka. (Purkin avaus kannattaa kirpeän hajun takia tehdä ulkosalla.) Lisäksi Ruotsi voi laskea edukseen hilpeät juomalaulut sekä paremman menestyksen Euroviisuissa. Ja yhdistävänä tekijänä Pohjanlahti/Bottniska viken sekä Itämeri/Östersjön. Samoin pitkä yhteinen historia ja kieli, jota myös Suomessa ymmärretään ja puhutaan.

Punainen: Elämän vuorotanssia

KieslowskinVäritrilogian alettua piti kirjoittamani Sinisen jälkeen Valkoisesta. Mutta häirikkömajava iski lähistöllä, ja seuranneet sähkökatkot tyrmäsivät televisioni. Nyt kotialttari on taas paikoillaan, joten Punaisen katsominen onnistui.

Hain esille tästä aikanaan tekemäni  jutun ja ihmettelin kuinka eri tavalla näin elokuvan nyt. Pidän yhä kiinni trilogian pääteemasta agapi-eros-filia. Punainen on filia, ystävyys, veljeys. Mutta nyt päähenkilöksi nousee vanha tuomari, kerrassaan upean roolityön tekevä Jean-Louis Trintignant. Hänen kanssaan sattumalta ja hiljalleen ystävystyvä mallityttö, Irene Jacob, on juonen katalysaattori.

Ohjaaja punoo taitavasti ihmissuhteiden ketjun, lenkkeinä se  mitä nyt on, mitä on ollut ja mitä tulee tapahtumaan. Puhelimen osuutta on suorastaan korostettu. Tulee mieleen tanssi, jossa parit vaihtuvat ja kuviot muuttuvat tanssin edetessä. Tuomarin osalta tanssi on ohi, se ei mennyt hänen toivomallaan tavalla., hän jäi yksin.

Kieslowski kuvaa miten äreän tuomarin ja ujoudessaan silti rohkean tytön välinen kontakti avautuu ja syvenee. Naapuristonsa puheluita kuunnellut mies antaa itsensä ilmi poliisille, kun tyttö pitää hänen toimintaansa moitittavana. Ikkunoihin heitetyt kivet pannaan pianon päälle. Tuomari kertoo omasta elämästään, tyttö lyhytsanaisesti omastaan, yleensä vastauksina toisen kysymyksiin ja oikeaan osuneisiin arvauksiin.

Jo elämästä ja muista ihmisistä pois sulkeutunut tuomari avautuu tytön viattomuuden ja vilpittömyyden edessä. Nyt on lähimmäinen, josta välittää. Kieslowski näyttää kuinka tapahtumasarja, joka johti tuomarin yksinäisyyteen, toistuu toisen nuoren miehen elämässä. Mutta tämä nuori mies tulee tutustumaan mallityttöön ja heillä on  paremmat onnistumisen mahdollisuudet.

Värinä punainen vilahtaa lähes joka kuvassa: autoissa, vaatteissa, rakennuksissa ym. Tytöstä otettu valtaisa mainoskuva, profiili punaista taustaa vasten toistuu lähes samanlaisena filmin loppukuvassa.

Tahtomattani tulee mieleen  Sinisen lopussa valmiiksi tuleva Hymni Euroopan yhdistymiselle. Koko Väritrilogia päättyy matkustajalautan haaksirikkoon Englannin kanaalissa. Trilogian päähenkilöt näkyvät huopiin kääriintyneinä pelastuneiden joukossa.  Enteileekö tämä Euroopan integraation tulevaisuutta?

Sininen, rakkauden korkea veisu

Krzysztof Kieslowskin Väritrilogia alkoi Ava-kanavalla 5.1., ensimmäisenä Sininen. Taitaa olla kolmas tai neljäs kerta, kun olen katsonut sen. Edellisestä kerrasta on kulunut vuosia. 12.1. tulee Avalta Valkoinen, ranskalaisen naisen ja puolalaisen miehen surkuhupaisa tarina. Siitä kuultiin hetki jo Sinisen oikeussalikohtauksessa. Sarjan vetää yhteen 19.1. Punainen. Maa on Sveitsi, Euroopan konservatiivinen ja rauhallinen ydin, päähenkilöinä vanha tuomari ja nuori mallityttö. Filmin lopussa nähdään kaikki trilogian pääparit.

Ensi kerran koko trilogian nähtyäni hahmotin osat Ranskan lipun mukaisena trikolorina. Vallankumouksen iskulause oli liberté, egalité, fraternité eli vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Sinisen teema oli vapaus mutta negatiivisessa merkityksessä. Julie, jota esittää Juliette Binoche, menettää kaiken: ainoan lapsensa, miehensä, heidän yhteisen luomistyönsä, hetkeksi jopa oman terveytensä. Hän myy yhteisen linnamaisen kodin ja pakenee suurkaupungin anonyymiyteen, katkaisee siteet tuttaviin elääkseen yksin. Loppujen lopuksi siteet elämään, luovuuteen ja rakkauteen solmiutuvat uudelleen.

Toisella kertaa tulkitsin trilogiaa kuvauksena rakkaudesta. Pohjana ei ole Hollywoodin love. Kreikassa on kolme erivivahteista sanaa, agapi, eros ja filia. Agapi on rakkauden syvin ja henkistynein käsite. Esimerkiksi ehtoollinen on raamatussa kirjaimellisesti rakkauden ateria. Eros on tietysti rakkauden eroottinen puoli, filia taas syvän veljeyden ja ystävyyden tunne.

Sinisen teema on Julien nousu tuskasta ja yksinäisyydestä kohti agapia, lähimmäisten kohtaamista ja auttamista. Elokuvan kaikkea ohjaava köli on Paavalin 1. kirje korinttolaisille, joka alkaa vanhana käännöksenä näin:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

Tällä kertaa katsoessani näin, miten Julie ei voinut kohdata olemassaolonsa perusteiden murtumista muuten kuin kieltämällä ja hylkäämällä entisen, syöksymällä sokeasti tuntemattomaan. Surematon suru jäädytti hänet. Sulaminen tapahtui hitaasti, ei niin nopeasti kuin kahvin imeytyminen valkeaan sokeripalaan.

Lyhyitä mutta tärkeitä kohtauksia on useita. Huilistin soitto kantautuu kadulta. Julie kauhistuu komerostaan löytyvää hiirtä poikasineen. Hän päästää naapurilta lainatun kissan niiden kimppuun, tuo kuoleman emolle ja poikasille. Julien dementoitunut äiti viettää päivänsä hoitokodissa televisiota katsoen. Ihmisviisaus on poissa, mutta rakkaus omaan lapseen on jäljellä.

Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto häviää.

Julien aviomies Patrice oli kuuluisa säveltäjä. Hänellä oli työn alla hymni Euroopan yhdistymiselle. Sen kuoro-osuuden pohjana oli tuo Paavalin 1. kirje korinttolaisille. Elokuvan lopussa Julie uuden miesystävänsä kanssa saa sävellyksen valmiiksi. Kieslowskin luottosäveltäjä oli toinen puolalainen, Zbigniew Preisner. Sinisessä musiikki täydentää aivan olennaisesti kuvaa ja dialogia. Samalla se toimii myös itsenäisenä taideteoksena. Lopussa hymni julistaa Julien viimeistelemänä versiona, että

niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus.

Tervetuloa kulttuurikotiin!

Sää on niin talvinen, että päätimme muuttaa Huvimajasta sisätiloihin eli Kulttuurikotiin. Samalla otimme vanhasta blogista parhaat palat mukaamme. (Muutkin vanhat postaukset ovat toki edelleen tallella.)

Seniori suosittelee:
Olipa kerran... ottava aloitus Kun kirjan alku on hyvin, on kaikki hyvin.
Leggingsien lyhyt historia. Jalkojen lämpimyyden puolesta: pässinpökkimistä saumasukkien kautta legginseihin.
Äitienpäivänä kätilöiden kunniaksi. Naisten ensimmäisen oikean ammattikunnan vaiheita.
Omaa sukua rautatieläinen. Meidän suku Suomen rautateitä rakentamassa ja asemilla viranhoidossa.
Erään lapsen Lappi. Lapsi katselee 1950-luvun alun kyläelämää Lapin eteläosassa. 

Juniori suosittelee:
Ruotsi, arvostelu. Entä jos Ruotsin historiasta tehtäisiin moniosainen tv-sarja? Juniori laati kuvitteellisen arvion.
Hyvää itsepäisyyspäivää! Itsepäisyys on Suomen itsenäisyyden taustatekijä.
Pääsiäinen ennen ja nyt. Onkohan pääsiäisen ilosanoma sumentunut nykyajassa?
Minna Canthin päivänä. Vanhat hyvät ajat eivät olleet niin hyviä ainakaan naisille.
Lama-ajan lauluja. Juice piristää ja kannustaa nousukaudella ja taantumassa.

Yleisön suosikit:
Anno 1790: 1700-luvun CSI. Raamikas ja realistinen sarja Ruotsista aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin kansankoti.
Kreikan taloushistoriaa 1: itsenäistyminen. Nyky-Kreikan taloushistoriaa alkaen maan itsenäistymisestä. Myöhemmissä osissa päästään nykyisen velkaongelman syntyhetkiin 1900-luvun jälkipuolelle.
Ajatuksia vanhuudesta. Erään tv-sarjan uusinta sai Seniorin pohtimaan tekniikan kehitystä sekä yleensä suhtautumista vanhenemiseen.
Francon aika: näin me sen koimme (Suomessa) Espanjan lähihistoriaa käsittelevästä Francon ajasta on tehty paikallisia versioita ainakin Portugalissa, Italiassa ja Bulgariassa. Minkälainen olisi suomalainen versio?
Päntän äijän jälkeläisiä. Pentti Haanpään juttu Päntän äijä on olennaista tietoa suomalaisen miehen suhteesta heikkoihin jäihin.

PS. Mikä on kulttuurikoti? Täällä kerrotaan.